keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen: Törmäys
Kustantaja: Tammi 2016
Sivuja: 361

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.
Sekunti imaisi heidät sisäänsä. Kuin hyökyaallon tai uppovan laivan pysähtymätön ja pysäyttämätön imu. Myrskytuulen, salaman, suonsilmäkkeen käsittämätön voima.

Yksi kesäinen päivä. Nuori nainen, jonka mielessä jo rakastetun lämmin iho, hekuma. Tyttö ja poika, nuoren rakkauden hehkussa. Sivustakatsoja, ohikulkija. Äiti kampaamotuolissa. Vielä hetken kaikki hyvin, niin monen mieli täynnä ihanaa odotusta tulevasta. Sitten rysähtää, tapahtuu törmäys ja kaikkien heidän maailma sirpaloituu. Yksi kuolee, yksi vammautuu ja yksi heistä kantaa taakkaa lopun elämänsä siinä missä toiset surua, vihaa ja kaipausta. Miro makaa teho-osastolla ja yrittää tajuta kaiken tapahtuneen. Myös Nadja makaa samassa sairaalassa, mutta siinä missä Miro vammautumisestaan huolimatta vielä elää, on Nadja kuollut. Lähtenyt pois. Lopullisesti. Poliisikuulustelujen jälkeen Aamu palaa kotiinsa kera järkytyksen ja syyllisyyden. Kuinka hän on voinut juuri tappaa jonkun ihmisen, noin vain, kun hetkeä aikaisemmin kaikki oli vielä niin hyvin? Yksi pieni ohikiitävä sekunti ja kaikki on toisin. Miten Nadjan vanhemmat selviävät siitä, että ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa? Miten Miro voi edes yrittää jatkaa elämää kun Nadja on kuollut ja hän itse pahoin loukkaantunut? Entä kuinka Aamu pystyy elämään sen tosiasian kanssa, että hän on aiheuttanut nuoren tytön kuoleman; voiko sellaisen tiedon kanssa edes elää? Ja sitten on vielä sivullinen, ohikulkija, joka sattuu paikalle ja todistaa tuota kauheaa tragediaa, katsoo heitä silmästä silmään kun rysähtää. Törmäys laukaisee hänessäkin liikkeelle jotain, joka ei jätä rauhaan. Yksi kesäinen päivä. Yksi törmäys. Mikään ei ole ennallaan.

Tajusin hirveän asian.
Koko loppuelämä tulisi päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen olemaan aina uudelleen kaiken sen huomaamista ja muistamista, mitä olin menettänyt.
Ja minä en saisi koskaan takaisin, vaikka olisin valmis tekemään mitä.

Törmäys
on Annamari Marttisen kahdeksas romaani. Olenkin lukenut kahta edellistä lukuunottamatta kaikki muut hänen teoksensa ja pitänyt jokaisesta. Törmäys jatkaa haastavien teemojen käsittelyä eikä jää aikaisempien Marttisen romaanien varjoon siinäkään suhteessa. Marttinen uskaltaa käsitellä kipeitäkin aiheita ja tekee sen taidokkaasti, mässäilemättä. Törmäyksen tematiikkahan on aika hurjan valtava, puhutteleva. Törmäys on lukijan sydämen aika helläksi raastava kuvaus syyllisyydestä, kuolemasta ja menetyksen tuomista monista kipeistä tunteista. Se ei kuitenkaan osoittele, syytä tai anna valmiita tulkintoja. Se pakahduttaa ja saa olemaan liikenteessä entistä tietoisempi niin omista kuin muiden liikkeistä. Se muistuttaa, että yksi anoa sekunti voi muuttaa kaiken. Törmäys on jälleen väkevä taidonnäyte pitkänlinjan kirjailijalta, joka teoksillaan koskettaa, ravisuttelee ja haastaa kohtaamaan omatkin sisäiset pelkonsa.

Hetken oli aivan hiljaista kuin maailma ja elämä olisi loppunut heidän ympäriltään.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Kustantaja: Into 2016
Sivuja: 329

Havainnot on tehty jälkeenpäin, kun olemme pähkäilleet, mikä olisi voinut mennä toisin. Jos vaikka vain yksi asia, vaikka vain yksi pieni ja merkityksetön asia, olisi mennyt toisin. Vaikka tiedämme, ettei sillä ole merkitystä. Kaikki on päätetty jo aiemmin, asioiden esihistoriassa; viivat tähtien välillä piirrettyn, langat viritetty. Ja nyt. Palikat kaatuvat.

Täydellinen perhe. Neljä niin kaunista tytärtä, kuin äitinsä säkenöiviä jatkeita. Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Sitten, kesä 1994. Kesä, jolloin Kurt Cobain kuoli. Muut perheet matkustavat muihin maihin, mutta tämä täydellinen perhe matkustaa taas saareen isän kesäloman alkaessa. Sisaruskatraan vanhin, 15-vuotta täyttävä Aliisa hehkuu nuoruuden vimmaa ja kauneutta. Muutaman vuoden Aliisaa nuorempi Ada jää mielessään täysin Aliisan varjoon ja kantaa sisimmässään syvää vihaa ja kateutta isosiskoaan kohtaan.

Aliisa Amanda.
Maailman kaunein tyttö.
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.
Pienenä haaveilin, että leikkaisin Aliisan vaaleat kiharat irti ja liimaisin ne päähäni.

Päivät saaressa soljuvat eteenpäin tuttuja uomiaan. Pienemmät sisarukset Anni ja Alma eivät vielä isosisarustensa jännitteistä tiedä mitään. Naapurimökissä majaileva filosofian opettaja hakeutuu perheen ja erityisesti Aliisan seuraan vaimonsa harmiksi. Ada puolestaan tutustuu nuoreen Ilkkaan, jonka kanssa voi hetkeksi unohtaa sisällä jäytävät ikävät tunteet. Muiden silmissä perhe näyttää niin onnelliselta, täydelliseltä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu jo lujaa. Sitten tapahtuu jotain, petos, joka jättää polttomerkkinsä perheen jokaiseen jäseneen lähtemättömästi, muuttaa tapahtumien kulun suuntaa.

Äidin ääni. Se on luja ja voimakas, mutta kuulen surun. Näen Aliisan kasvot, ne ovat aivan punaiset, ja itku on puristumassa niistä ulos, nenä ja huulet ovat turvonneet.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vaan puhuttiin, äiti kiltti.

Aino Kivi
(1985) on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä draamaopettaja. Maailman kaunein tyttö on hänen ensimmäinen romaaninsa. Romaani kertoo erityisesti sisarussuhteiden monimutkaisuudesta ja intensiivisyydestä, mutta yhtä lailla myös naiseksi kasvamisen herkkyydestä ja siitä miten vaikeaa voikaan olla taistella itsensä näkyväksi suhteessa muihin. Toisaalta se kertoo monin tavoin myös nuoruuden vimmaisesta mielenmaailmasta. Maailman kaunein tyttö on niin iso, väkevä ja puhutteleva esikoisromaani, että sitä ei voi tunkea mihinkään yhteen muottiin. Taidokkaasti Kivi luo tarinaa Adan, Annin ja Alman kerronnan kautta niin, että kaikkialla on kuitenkin läsnä Aliisa.

Aliisa Aliisa Aliisa
Aliisa Aliisa Aliisa
Äh.

Kohtalokkaan kesän jälkeen tarina kulkee nykypäivään saakka Aliisan sisarusten kertomana. Pala palalta alkaa rakentua kuva siitä monisärmäisestä mosaiikista, mikä Aliisan kohtalon ympärille on muodustunut ja kuinka kunkin sisaren elämä on jatkanut kulkuaan. Maailman kaunein tyttö, Aliisa, alkaa myös saada lukijan mielessä tarkemmat ääriviivat ja muuttua vielä näkyvämmäksi mitä alussa. Sisarusten kerronnat ovat vahvasti omaäänisiä ja jokainen tulee hienosti liki lukijaa. Maailman kaunein tyttö repii, raatelee, hellii ja hyväilee lukijan sielua. Maailman kaunein tyttö on yksi vahvimpia koskaan lukemiani esikoisteoksia. Se on verevä, väkevä. Se huutaa ja raapii, mutta lopulta lohduttaa.

Kurt Cobainin sanoin:

It's better burn out than fade away...

Kannen tekijästä en löytänyt mainintaa, mutta oma erikoismainintani siitä, sillä se on todellakin upeasti kirjan maailmaa kuvaava. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja
Nuoren tytön elämä Lodzin ghetossa
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Rywka's Diary. The Writing of a Jewish Girl from the Lodz Ghetto (2015)
Toimittaja: Anita Friedman
Suomentanut: Tapani Kärkkäinen
Sivuja: 246

Tiedätkö, joskus kun on todella raskasta, minä ihailen elämää. Ja ajattelen. Juuri sillä samalla hetkellä nimittäin toiset itkevät, mutta toiset nauravat, toiset kärsivät jne. Ja samaan aikaan toiset syntyvät ja toiset kuolevat, toiset sairastavat jne. Ne, jotka syntyvät, alkavat kasvaa, aikuistuvat elääkseen ja kärisäkseen. Mutta silti kaikki haluavat elää, kaikki pyrkivät raivoisasti kohti elämää, ja niin kauan kuin ihminen elää, hän (joskus ehkä alitajuisesti) ylläpitää toivoa, ja siitä huolimatta, että elämä on raskasta, se on myös kaunista.

Vuonna 1945 eräs neuvostoarmeijan naislääkäri löysi Auschwitsin raunioista hyvin säilyneen 14-vuotiaan Rywka Lipszycin päiväkirjan. Jostain syystä hän kuitenkin piti päiväkirjan hallussaan niin, että vasta vuonna 2008 hänen perillisensä antoivat päiväkirjan eteenpäin tutkittavaksi ja dokumentoitavaksi. Päiväkirja päätyikin Pohjois-Kalifornian holokaustikeskukseen ja siellä sen arkiston- ja kirjastonhoitajalle Judy Jonesille. Yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa Jones alkoi käännättämään ja tallentamaan päiväkirjaa muillekin kerrottavaan muotoon. Useiden vuosien uurastuksen jälkeen Rywka ei enää ollut vain nimi tiettyjen ihmisten mielessä, sillä Rywkan tarina oli nyt valmis kerrottavaksi muulle maailmalle. Hän ei olisi enää yksi niistä nimettömistä holokaustin uhreista. Sanat, jotka hän tuolla kauheuksien keskellä kirjoitti, elävät nyt voimakkaampana kuin koskaan.

Niin, näinä aikoina saamme tutustua ihmisiin perinpohjaisesti ja ikävä kyllä petymme jatkuvasti. [...] Voi, kaikki on niin kauheaa, ihan mahdottoman kauheaa... Ja jäljelle jää vain yksi asia: Jumalan rukoileminen! Jumala, auta meitä!

14-vuotias juutalaistyttö Rywka Lipszyc oli pitänyt päiväkirjaa kouluvihkoonsa puolen vuoden ajan elämästään Lodzin ghetossa. Rywka oli menettänyt monen muun tavoin traagisesti jo vanhempansa sekä osan sisaruksistaan, mutta päätyi itse pikkusiskonsa kanssa sukulaistensa hoiviin. Päiväkirjansa aloittaessaan Rywka oli jo elänyt ghetossa yli kolme vuotta. Rywka ei ole ainoa nuori, jonka tekemät päiväkirjamerkinnät ovat säilyneet, mutta hän kirjoitti päiväkirjansa juuri sen puolen vuoden ajan, joka oli ghetossa merkityksellinen. Toisaalta Rywkan kirjoituksista paistoi läpi voimakkaasti ortodoksijuutalaisen vahva ajatusmaailma ja usko, mikä myöskin tekee hänen päiväkirjastaan erityisen.

Pääsääntöisesti Rywka purki päiväkirjaansa omaa sisäistä ajatus- ja tunnemaailmaansa, mutta kuvaili myös gheton arkea niin jatkuvan työnteon kuin toisaalta koulun ja muiden askareiden jatkumon kautta. Paikoin Rywkan kirjoituksia lukiessa melkein unohtaa, missä ajassa hän on tekstiä kirjoittanut, sillä kaiken kauheankin keskellä hän on välillä kuitenkin vain teini-ikäinen tyttö, joka pohtii kovasti omaa identiteettiään ja elämää. Erityisesti hänen ystävyytensä tai oikeastaan rakkautensa hänen ns. opastajaansa Surciaa kohtaan tulee esille päiväkirjassa monessa kohtaa. Voi kuvitella, että ehkä juuri tuo tunne antoi Rywkalle voimia selvitä paremmin. Toisaalta kirjoittaminen oli selkeästi elintärkeä keino myös jaksaa ja selvitä, vaikka hän usein mainitsikin ettei kunnolla osaa tuoda kaikkia ajatuksiaan kirjoittamalla esille.

Kirja alkaa melkein 80-sivuisella tausta-osiolla, jossa mm. Judy Jones kertoo tiedossa olevien faktojen valossa niin kirjan työstämisprosessista kuin ylipäätään Rywkan taustoihin liittyvistä asioista. Kieltämättä ensin ihmettelin, että miksi melkein 1/3 kirjasta on taustoitusta, mutta hyvin pian lukiessani sitä ymmärsin, miten merkityksellinen osuus se on Rywkan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Pelkän päiväkirjan myötä Rywkan tarina olisi jäänyt jotenkin irtonaiseksi kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta. Kirjahankkeessa mukana olevat ovat tehneet ison työn selvittäessään niin tarkemmin Rywkan taustoja, sukulaisuussuhteita kuin lopullista kohtaloakin, että se väkisinkin tekee vaikutuksen ja tuo toisaalta Rywkan vielä lähemmäksi. Rywkan kirjoitukset ja viimeiset sanat luettuani tiedän, että hänen tarinansa tulee elämään mielessäni vielä pitkään.

Sinä hetkenä haluaisin ottaa syliini koko maailman, halata sitä, lämmittää. Silloin en lainkaan kadehdi niitä, joilla kaikki on hyvin, vaan tunnen suurta surua niiden edesstä, jotka kärsivät. Unohdan tyystin itseni, on kuin minua ei olisi. Haluaisin tehdä niin paljon maailman eteen, sillä näen miten valtavasti onkaan puutetta. Minun tulee niin sääli, että en tiedä miten päin olisin. Mutta tajuan, että enhän minä merkitse yhtään mitään tässä maailmassa, olen vain pelkkä tomuhaituvaenkä voi tehdä mitään.

Voi Rywka....

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Paulo Coelho: Vakooja

Paulo Coelho: Vakooja
Kustantaja: Bazar 2016
Alkuteos: A Espiã 2016
Suomentaneet: Jarna Piippo ( s.1-99) ja Sanna Pernu
( s.100-190)
Sivuja: 190

Muistot ovat täynnä oikkuja, eletyn elämän kuvia jotka yhä ahdistelevat meitä pienillä yksityiskohdilla ja vaimeilla äänillä. Uunituoreen leivän tuoksu nousee selliini ja muistuttaa minua päivistä, jolloin kuljin vapaana kahviloissa; se musertaa minua enemmän kuin kuolemanpelko ja sellin yksinäisyys.

Mata Hari ( oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle) oli historian kirjojen mukaan nainen, joka jätti harvan ihmisen kylmäksi. Hän herätti muissa ihmisissä niin ihastusta kuin kateutta ja varmasti vihaakin. Hän oli omaa identiteettiään vahvasti etsivä nainen, joka halusi rikkoa sovinnaisuuden rajoja. Hän halusi jäädä ihmisten muistoihin rohkeana ihmisenä eikä uhrina. Ahdistavasta avioliitosta lopulta eroon päässyt Mata Hari päätyi Pariisiin eksoottiseksi tanssijaksi ja tutustui moniin merkittäviin miehiin. Moninaisten vaiheiden jälkeen Mata Hari joutui lopulta aikamoisen juonittelun kohteeksi ja tuli pidätetyksi saksalaisten vakoojana. Hurjista ja monesti pitkälti sepitetyistäkin tarinoista tutuksi tullut Mata Hari kuitenkin uskoi viimeiseen asti, että joku hänen vaikutusvaltaisista tuttavista saa kumottua hänen saamansa teloitustuomion. Hänestä oli oikeastaan pöyristyttävää, että häntä saatettiin pitää vakoojana, mitä hän ei todellisuudessa omien sanojen mukaan ollut ainakaan sellaisessa mittakaavassa mistä häntä syytettiin. Sodan jaloissa hän vain yritti turvata oman selustansa. Kuitenkin, 15 lokakuuta 1917 Pariisissa hänet teloitettiin. Jäljelle jäi vahva legenda naisesta, jonka ainoa rikos oli, että hän oli vapaa ja itsenäinen nainen.

Minulla ei valitettavasti ole ketään muuta, jolle uskoa tätä. Me kaikki tiedämme, että minua ei tapeta typerän vakoilusyytteen takia vaan siksi, että päätin olla se josta olin aina unelmoinut, ja unelmista saa aina maksaa kaliin hinnan.

Paulo Coelho halusi kaunokirjallisin keinoin raottaa maailman kuuluisimmaksi vakoojaksi tituleeratun Mata Harin mysteeriä. Hän perehtyi mm. Mata Haria koskeviin Britannian tiedustelupalvelun asiakirjoihin, jotka julkistettiin vasta vuonna 1999. Kirjan loppusanoissa Coelho korostaa, että Vakooja ei missään nimessä edes yritä olla Mata Harin elämäkerta. Coelho on luonut olemassa olevien asiakirjojen ja tietojen pohjalta tarinan Mata Harin viimeisistä hetkistä sellissään Pariisissa ennen teloitusta. Faktojen ympärille hän on rakentanut kaunokirjallisin keinoin dialogit sekä sulauttanut joitakin kohtauksia yhteen. Vakoojassa Mata Hari kirjoittaa sellissään kirjeen puolustusasianajajalleen ja toivoo vielä kuitenkin, että hänet armahdettaisiin ja kirje osoittautuisi turhaksi. Kirjeessään hän käy läpi elämäänsä, jotta jos pahin tapahtuisi, saisi hänen ainoa tyttärensä lukea joskus kirjeen. Kirjeen sivuilta nousee vahvasti esille nainen, joka selkeästi eli vääränä aikakautena ja tuli monin tavoin väärinymmärretyksi. Hänen uskonsa kuitenkin niin itseensä kuin valitsemaansa elämäntyyliin oli suhteellisen vankkumaton. Hänen elämä oli täynnä monenlaisia kiehtovia tapahtumia mutta myös kärsimystäkin. Toisaalta hänet tunnettiin myös ihmisenä, joka väritti kertomaansa mielensä mukaan. Joka tapauksessa Mata Hari jäi historiaan varmasti yhtenä tunnetuimmista naisista.

Olen lukenut aikanaan muutaman Paulo Coelhon teoksen ja pitänyt niistä aika paljonkin. Coelhohan tunnetaan usein hyvin filosofisten ja syvällisten tekstien tulkkina. Oman kokemukseni pohjalta väittäisin, että Vakooja ei ole tyypillisintä Coelhoa sillä sen teksti ei ole niin pohdiskelevaa ja elämäntapaopasmaista kuin Coelhon tekstit usein ovat. Vakooja on aika napakka ja kiehtova kurkistus Mata Harin elämän ja viimeisiin hetkiin. Paikoin huomasin kaipaavani tekstiin lisää syvyyttä, kosketuspintaa. Näin ollen voisi sanoa, että jos Coelhon tyyli ei yleensä ole innostanut, ja kiehtova naiskohtalo kiinnostaa, niin kannattaa rohkeasti tarttua Vakoojaan! Itse en tiennyt Mata Harista kuin ihan pintapuolisia seikkoja, mutta Vakoojan innostamana olen nyt pari iltaa ahminut tietoa hänestä netissä. Kirjallisessa mielessä Vakooja ei ollut minulle mikään erityinen helmi, mutta kuitenkin kiinnostava lukukokemus juuri Mata Harin myötä. Vakooja jättää Mata Harin kohtalon kyllä pyörimään mieleen aika voimakkaasti. Aika traagisen kohtalonhan tuo erityinen nainen koki.

Yksi heistä kysyi minulta:
" Jos Jumala antaisi sinulle toisen mahdollisuuden, tekisitkö kaiken toisin? "
Vastasin kyllä, mutta todellisuudessa en tiedä. Tiedän vain, että sydämeni on nyt aavekaupunki, jota asuttavat intohimot, kiihko, yksinäisyys, häpeä, ylpeys, petos, murhe. Enkä kykene pyristelemään niistä eroon silloinkaan, kun itken hiljaa itsesäälin vallassa.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Mats Strandberg: Risteily

Mats Strandberg: Risteily
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Färjan 2015
Suomentanut: Stella Vuoma
Sivuja: 517

Kaikki sujuu rutiinilla. Baltic Charisma kyntää samaa reittiä vuorokausi toisensa jälkeen vuoden jokaisena päivänä. Se pysähtyy Ahvenanmaalla hieman ennen puoltayötä ja on perillä Suomen Turussa seitsemän aikaan aamulla, jolloin suurin osa ruostalaisista matkustajista yhä nukkuu. Kahdenkymmenenkolmen tunnin kuluttua laiva kiinnittyy jälleen Tukholman satamalaituriin. Tällä risteilyllä on kuitenkin mukana kaksi matkustajaa, jollaisia Charismalla ei ole aiemmin ollut. 

On marraskuun alku ja syyslomakausi on ohi. 80-luvun lopulta lähtien liikennöinyt Baltic Charisma on varmasti hohdokkaimmat päivänsä jo nähnyt, mutta edelleen yli tuhat matkustajaa sulloutuu sen sisuksiin valmiina unohtamaan hetkeksi arjen velvoitteet ja säännöt. Tällä kertaa kuitenkin mukaan astuvat erikoisen näköiset äiti ja poika, jotka kiinnittävät monen matkustajan huomion mutta vain hetkeksi, sillä niin moni haluaa vain nopeasti solahtaa osaksi Baltic Charisman villiä menoa. Matkustajien joukkossa astelee vanhempi yksinäinen nainen Marianne, joka ennen toivoi saavansa voivan olla edes hetken yksin, mutta nyt elämällä ei ole tarjota hänelle juurikaan muuta kuin yksinäisyyttä. Ennen laivalla työskennellyt Calle on päättänyt lähteä risteilylle puolisonsa Vincentin kanssa aikeissa kosia häntä. Nuoret serkukset Albin ja Lo ovat päätyneet laivalle Albinin vanhempien ja Lon äidin mukana. Varsinkin Albin on kaivannut ennen niin läheistä Lota, mutta nyt heidän kohdatessaan Lo tuntuukin hieman vieraalta. Kaksi perheenäitiä, Madde ja Zandra ovat päättäneet tehdä kunnon irtioton risteilyn merkeissä. Karaokebaarin isäntä Dan on totaalisen kyllästynyt työhönsä, mutta ei osaa lähteä poiskaan laivalta. Baaritiskin takana työskentelevä Filip puolestaan kaipaa maissakin takaisin laivalle. Baltic Charisman irrottautuessaan satamalaiturista Tukholmassa, kätkee se sisuksiinsa niin monenlaisia unelmia, aikeita, pettymyksiä, salaisuuksia. Mutta kukaan ei ole valmistautunut siihen, mitä seuraava vuorokausi tulee sisältämään.

Hän nielee, mutta enää verta ei juurikaan vuoda.
Yhtäkkiä hän tajuaa mistä hiljaisuus johtuu. Hän ei kuule korvissaan pulssia. Verenkierto on pysähtynyt.
Hänen sydämensä ei lyö.
Rintakehä kumisee tyhjyyttään sydämenlyöntien lakattua.
Ajatus on melkeinpä rauhallinen. Ihmettelevä.
Sitten tuskan seuraava aalto iskee, kun hänen kehonsa alkaa tehdä kuolemaa.

Ruotsalaisen kirjailijan ja toimittajan Mats Strandbergin Risteily osui kohdalleni sattumalta. Sen hyytävä kansi kiinnitti siinä määrin huomioni, että päädyin lukemaan kirjan. Kun vielä takakansi kertoo, että risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä, arvelin kyseessä olevan oikeasti aika tehokkaan kauhukirjan. Strandberg kuvaa kirjan alussa useamman henkilön taustoja, ja ensin hieman pelkäsinkin, että tuleeko tarinasta liian sekava ja jaksanko olla kiinnostunut jokaisesta henkilöstä, mutta pelkoni sen suhteen osoittautui onneksi aiheettomaksi. Oikeastaan yksi kirjan vahvuuksista on juuri se, että Strandberg osaa niin kiinnostavasti luoda erilaisia taustatarinoita niin muutamille matkustajille kuin laivan henkilöstöllekin. He tulevat siten nopeasti tutuksi ja kirjan edetessä monen heidän puolesta kokee pelkoa. Kaiken taustalla häilyy koko ajan tuo merkillinen kaksikko; äiti ja poika, joiden ulkonäössä on jo jotain kovin pahaenteistä, pelottavaa.

Tummahiuksinen nainen etsii poikaa toisella kannella. Hän tuntee veren ja kuoleman hajun. Hän on ymmärtänyt. Hän on vasten tahtoaan tajunnut, että hänen poikansa ei ole toiminut sattumalta. Päinvastoin. Poika on päästänyt irti kaikista estoistaan. Nainen pelkää seurauksia. Vanhojen vihaa. Hänen täytyy estää katastrofi. Hän tuntee koko kehossaan, miten se lähestyy. Se on kaikkialla laivassa. Kaikki nämä ihmiset, jotka eivät vielä aavista mitään...

Risteily on todellakin verenhuuruinen kauhutarina, joka ansiokkaasti toteuttaa kauhugenren perintöä. Risteilylaiva tapahtumapaikkana on äärimmäisen kutkuttava, sillä se tarjoaa niin herkullisen muusta maailmasta hetken eristyksissä olevan näyttämön, jossa kukaan ei ole turvassa. Strandberg kuvaa hienosti sitä pienoismaailmaa, joka herkästi syntyy toviksi ristelijän sisälle, kun monet ihmiset luopuvat normaaliarjen tuomista rajotteistaan. Toisaalta laivahenkilökunnan näkökulma tuo sopivan ironista otetta tarinaan. Varsinkin karaokeisäntä Dan tarkkailee aluksi matkustajia suuren inhon ja ärtymyksen vallassa, vaikka näyttäytyy matkustajille hymyilevänä komistuksena. Serkukset Albin ja Lo ovat puolestaan matkustajien joukossa erityisen kiinnostava kaksikko. Kauhujen yön edetessä huomasin jännittäväni erityisesti heidän puolesta.

Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.

Risteily on kokonaisuudessaan kertakaikkisen toimiva, verenhuuruinen kauhuannos kaikille kauhukirjallisuuden ystäville, jotka eivät herkästi kavahda raakojakaan käänteitä. Risteily tarjoaa sen verran hurjan kauhumatkan, että itse ei ihan heti tee mieli lähteä risteilylle. Oletko valmis astumaan kyytiin...

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Kustantaja: Bazar 2016
Alkuteos: The Secret Keeper 2012
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669

" Ei ihme että äiti on kuvassa niin säteilevän näköinen."
Laurel ei nauranut. " Ajatteletko sinä koskaan häntä, Rose?"
" Äitiäkö? Tietysti..."
" Ei, en tarkoita äitiä vaan sitä kuvan nuorta naista. Hän oli silloin eri ihminen, ja hänellä oli kokonaan toinen elämä, josta me emme tiedä mitään. Mietitkö koskaan, mitä hän mahtoi haluta ja mitä hän ajatteli asioista..." Laurel vilkaisi vaivihkaa sisartaan. " Ja millaisia salaisuuksia hänellä oli ? "

Melkein 70-vuotias Laurel on luonut vaikuttavan uran näyttelijänä ja jättänyt lapsuutensa maisemat Suffolkissa taakseen jo nuorena. Eräs helteinen kesäpäivä kuitenkin kätki sisälleen tragedian, jonka todistajaksi juuri Laurel joutui. Nyt Laurelin äidin Dorothyn ollessa kuolemaisillaan, hän tajuaa että mikäli hän haluaa vastauksia vuosikymmeniä piiloteltuihin kysymyksiin, on niiden aika nyt. Mutta ymmärtääkseen tuota nuorena tyttönä todistamaansa tragediaa, Laurelin on voitava mennä äitinsä historiassa vielä reilusti taakse päin, aina sota-ajan vuosiin. Pala palalta Lauren alkaa rakentaa kuvaa nuoresta Dorothystä ja siitä, millainen hän oli ennen kuin tapasi heidän isänsä ja tuli äidiksi. Äitinsä taustoja penkoessaan Laurel ei voi tietääkään, millainen menneisyys hänen äitinsä historiaan todella liittyy. Kuka oli tuo nuori Dorothy, joka unelmoi paremmasta elämästä ja Jimmystä..ihanasta nuoresta miehestä joka halusi toteuttaa Dorothyn unelmat? Nyt sairasvuoteella makasi 90-vuotias vanha nainen, joka oli enää kaukainen muisto tuosta.

Ihastuin ikiajoiksi Kate Mortonin tyyliin kuvata kiehtovasti luokkayhteiskunnan kiemuroita jo luettuani Paluu Rivertoniin. Luin myös Hylätyn puutarhan, joka jaksoi myöskin ihastuttaa, vaikkei Paluu Rivertonin tarjoaman lukukokemuksen tasolle ihan yltänytkään. Jostain syytä Mortonin kolmantena käännetty Kaukaiset hetket on jäänyt minulta kokonaan lukematta, mutta tämä viimeisin käännös, Salaisuuden kantaja oli pakko päästä lukemaan pian. Jälleen kerran kirjan tunnelma imaisi minut jo alkusivuilla mukaansa. Morton on niin taitava kuvaamaan tuota vanhaa brittiyhteiskuntaa kun kartanoelämä on vielä kukoistanut ja on eletty ns. kahden kerroksen väen elämää. Salaisuuden kantajan juoni on mielenkiintoinen ja jaksoi mielestäni kantaa hyvin loppumetreille saakka. Salaisuuden kantaja ei ehkä varsinaisesti tarjoa mitään uutta, mutta on ehdotonta luettavaa varsinkin Mortonin faneille, mutta myös kaikille heille, ketkä rakastavat Englantiin sijoittuvia tarinoita niin menneessä kuin nykyajassa. Tässä oli samanlaista imua kuin Paluu Rivertonissa. Kiehtovaa ajankuvaa miljöineen ja ennen kaikkea koskettavaa tarinaa ihmisistä tiukkojen valintojen ja salaisuuksien äärellä. Morton tarjoilee uskottavaa ja viihdyttävää lukuromaania sellaisella intensiteetillä, että ympäröivä arki unohtuu lukiessa hetkeksi kokonaan.

Ajatus tuli mieleen yhtäkkiä: talo muisti hänet.
Laurel ei mielestään ollut romantikko, mutta tämä tunne oli hyvin voimakas. Hetken verran tuntui täysin uskottavalta, että edessä seisovalla lautojen, punaisten savupiipuntiilien, kirjavien kattotiilien ja eri suuntiin kallistelevien päätyikkunoiden yhdistelmällä oli muisti. Hän tunsi katseen, joka kohdistui häneen ikkunalasien läpi; talo kurkotti vuosien taakse löytääkseen yhdyssiteen tämän vanhan design-pukuisen naisen ja sen nuoren tytön välillä, joka oli unelmoinut James Deanin valokuvien äärellä. Mitä talo mahtoi ajatella siitä ihmisestä, joka Laurelista oli tullut?

Ihana. Koskettava.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352

- Janet Frame, te olette saanut hienon palkinnon. Meidän piti tehdä teille piakkoin lobotomia, mutta minä otan teidät pois leikkauslistalta. Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette.

Elämä ei ole jakanut kummoisia kortteja nuorelle Janetille. Hän on menettänyt molemmat siskonsa traagisissa hukkumisonnettomuuksissa ja elämä vanhempien sekä epilepsiaa sairastavan veljen kanssa köyhyyden keskellä ei ole helppoa. Sielukas ja herkkävaistoinen Janet saa lohtua sanoista ja kirjoittamisesta. Tietty melankolia ja kuolemantoive piinaavat kuitenkin häntä ja hän päätyy lopulta mielisairaalaan, josta alkaa vuosikausia kestävä piina. Välillä Janet pääsee hoidosta pois ja yrittää elää normaalia elämää, mutta psykiatrian ammattilaisten hänelle antama virheellinen skitsofreenikon leima vaikuttaa väkisinkin hänen sisäiseenkin maailmaan ja käsitykseen itsestä. Kaiken kaoottisen ja ahdistavan keskellä Janet kuitenkin sinnittelee ja saa lohtua myös luonnosta ja pienistäkin asioista ympärillään. Hän kantaa mielessään niin eläviä kuin kuolleita. Ajatuksiin ja sanoihin sukeltaminen pelastaa hänet häneltä itseltäänkin. Sitä ennen on kuitenkin kuljettava pitkä ja vaikea tie, ennen kuin kirkkaus koittaa.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisiaa pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.

Uusiseelantilainen Janet Frame (1924-2004) on toiminut suurena inspiraation lähteenä Riitta Jalosen uusimmassa teoksessa Kirkkaus. Jalonen kertoo kirjan loppusanoissa havahtuneensa Frametin olemassaoloon jo 90-luvulla Uudessa-Seelannissa, mutta kesti näin kauan, ennen kuin Jalonen sai luotua Frametin muistoa kunnioittavan tarinan kansien väliin asti. Sitä ennen hänen oli kirjoitettava toisia tarinoita ja Janetin fiktiivinen tarina sai hautua rauhassa. Jalonen kertoo lukeneensa Frametin teoksia sekä myös hänestä kertovan elämäkerran. Hän kertookin Michael Kingin kirjoittaman elämäkerran toimineen suurpiirteisenä karttana Janetin elämänkulkua käsitellessään, mutta itse tapahtumat ja yksityiskohdat ovat isoilta osin fiktiivisiä. Jalonen on kuitenkin selkeästi perehtynyt niin intensiivisesti Janetin elämään, että se paistaa koko kirjasta läpi alusta loppuun. Kirjaa lukiessa hämärtyy raja siitä, missä on Jalosen ääni ja missä Janetin. Aivan kuin Janet kertoisi itse tarinaansa Jalosen tekstin kautta.

Olen lukenut ehkä vuoden parhaan kirjani. Vuotta on toki vielä jäljellä, mutta Kirkkaus on nyt niin lujasti sielussani, etten tiedä miten osaisin sitä kuvailla riittävän hyvin. En ollut ennen tätä kirjaa edes kuullut Janet Framesta ja haluaisin vain lukea hänestä lisää ja lisää. Laitoinkin jo tilaukseen ulkomailta hänen Faces in the Water-teoksen, joka lienee yksi vaikuttavimmista Frametin julkaisuista. Olen yhä jotenkin todella voimakkaasti kiinni kirjan tunnelmassa ja hämmästelen, miten äärimmäisen taitavasti Jalonen on sen toteuttanut. Vaikutuin toki jo vuosi sitten Jalosen tyylistä kirjoittaa hänen Kuka sinut omistaa -teoksessa. Kirkkaus on kuitenkin niin kertakaikkisen täydellinen kirja, että en edes keksi riittäviä sanoja kuvaamaan sitä. Kirkkaus on sydänjuuria myöten ravisutteleva kaunis tarina ihmisyydestä raskaissa olosuhteissa ja siitä, miten sanat voivat pitää ihmisen pinnalla kovassakin sisimmän myrskyssä. Ihan huikea!!! Kirja on täynnä sivumerkkilappuja, kun olen halunnut merkata vaikuttavimpia kohtia, yksittäisi lauseita. Tätä kirjaa en anna omasta hyllystäni edes lainaan kenellekään. Tämä on yksi niitä suuria sielukirjoja, jotka haluaa pitää vain itsellään.

- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.

Kirkkauden on lukenut myös mm. Arja ja Annika!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen ( Hush baby)
Suomentanut: Tuula Kojo
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 396

Hitaasti aika väistyy ja paljastaa kaiken sen mädän ja ummehtuneen, jonka hän oli luullut kadonneen kauan sitten. Se piirtyy vasten pimenevää iltaa, ja jos pian hän on kykenevä astumaan suoraan luurankomaisten hahmojen luo, ojentamaan kätensä ja hipaisemaan niiden niljakasta, kylmänmärkää pintaa.

Kolmekymppinen Robin työskentelee lapsipsykologina ja elää yksin. Kuollut veli häilyy voimakkaana muistoissa ja äidin kanssa Robin on onnistunut kasvattamaan vuosien mittaisen kuilun heidän välilleen. Puhelimessa äitinsä kanssa puhuessaan Robin kuulee äidin äänestä, ettei kaikki ole hyvin. Vaikka he ovat etääntyneetkin toisistaan, päättää Robin poiketa äitinsä luokse katsomaan, miten tämä oikeasti voi. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa kuitenkin pintaan vahvoja tunteita, sillä jos ei Robinin asiakkaiden lapsuus ole ollut helppoa, ei Robinin omassakaan ole kehumista. Vanhempien ero, veljen ja isäpuolen kuolema sekä vaietut salaisuudet ovat jättäneet jälkensä. Hyvin pian Robin saa huomata, että hienostoasuinalue, jossa äiti asuu, suorastaan kylpee omissa salaisuuksissaan. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä ei olekaan enää mitkään pienet salaisuudet, vaan nyt on kyse jo ihmishengistä. Järkyttävä salaisuuksien verkosto, joka alkaa pikku hiljaa paljastua Robinille, on paljon suurempi mitä hän aluksi voi kuvitellakaan. Kuka puhuu lopulta totta ja voiko enää luottaa edes läheisimpiin ihmisiin?

Helsingin laitamilla sijaitseva asuinalue tuntuu olevan oikea elitistisyyden huipentuma. Hulppeat kodit lasiseinineen ja itsevarmalta vaikuttavat hienostoäidit puistattavat varsinkin aluksi Robinia. Hän ei kuitenkaan voi välttyä heidän kanssaan tekemisissään olosta kun yksi heistä pyytää Robinilta ammatillista apua lasten suhteen. Alueella on jo kuollut kaksi ihmistä ja nyt pelätään jo aikanaan tuomitun vanhempiensa surmaajan palanneen maisemiin. Lapset tuntuvat pelkäävän jotain ja Robin uskoo, että hänenkin lapsuutta varjostaneet asiat ovat palanneet tuhoamaan nyt muidenkin elämää. Mitä enemmän Robin tutkii asioita, sitä synkemmältä ja monimutkaiselta asiat näyttävät. Ja mikä rooli kaikessa on hyväntekeväisyysjärjestöllä, jonka kautta monet alueella asuvat tuntuvat avustaneen hädän keskellä eläviä lapsia? Vaikka Robin tuntee vaaran silmukan kiertyvän kaulalleen, ei hän aio luovuttaa ennen kuin saa vastauksia moniin kysymyksiinsä.

Sisällä talossa, pimeässä huoneessa raolleen jätettyjen verhojen takana, seisoo joku tarkkailemassa hehkuvaa pistettä joka liikkuu ylös ja alas, leimuaa, hiipuu ja päätyy lopulta maahan. Tämäkin joku odottaa oikeaa hetkeä. Vartoo kunnes tupakoitsija on mennyt, ja sulkee sitten verhot kunnolla.

Voi miten virkistävää on alkaa lukemaan kirjaa, josta ei ole mitään ennakko-odotuksia! En ole lukenut aikaisemmin mitään Johanna Holmströmiltä, mutta Sulje silmäs pienoinen vaikutti jo takakannen esittelyn perusteella niin kiinnostavalta, että tartuin siihen innolla. Sulje silmäs pienoinen alkaa heti ensisivuilta kiinnostavasti. Holmström käyttää aluksi paljon aikaa myös miljöön ja asioiden kuvaamiseen. Tämä vahvistaa mukavasti oman mielen sisäistä kuvaa miljööstä ja sitä myöten jotenkin helposti solahtaa ikäänkuin mukaan tapahtumiin. Päähenkilö Robin on henkilö, josta on helppo pitää kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Tietyllä tapaa toki välillä Robin tuntuu liiankin sinisilmäiseltä ja ajattelemattomalta vaarallisten asioiden kiemuroissa poukkoillessaan, mutta silti huomaan tykänneeni hänestä henkilönä. Itse juoni ja kirjan tematiikka sitten ovat oikeastaan kaikessa laajuudessaan aika kunnianhimoiset. Tarinaan on tuotu niin monta aluksi irralla olevaa juonenpätkää, että välillä tuntuu melkein mahdottomalta saada niitä kaikkia lopuksi yhdistymään. Välillä tuli myös mieleen, että ehkä vähempikin olisi riittänyt jo luomaan hyvän tarinan. En voi avata noita teemoja oikeastaan enempää etten paljasta samalla tiettyjä käänteitä. Kuitenkin, teemojen runsaudesta ja juonikuvioiden polveilusta huolimatta luin kirjan nautinnolla alusta loppuun. Paikoin tunnelma tavoitti jo kauhun tunteita ja se jos mikä ilahdutti. Holmström onnistuu lopuksi kutomaan yhteen ison juonikudelman aika taitavasti ja uskottavasti. Tällaista lukisin mielelläni lisääkin.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: Belgravia 2016
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 477

Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin. Tämä tarina kertoo kaksi vuosisataa sitten eläneistä ihmisistä, ja silti useimmat niistä asioista mitä he tavoittelivat, mistä he katkeroittivat mielensä ja mitkä saivat intohimon liekehtimään heidän sydämessään olivat hyvin samanlaisia kuin draamat, joita saamme seurata keskuudessamme omana elinaikanamme...

Kesäkuu 1815 Brysselissä. Nuori Sophia Trenchard perheineen valmistautuu Richmondin herttuattaren juhliin. Trenchardin perheen äiti Anne tietää, että heidän kutsuminen juhliin voisi aiheuttaa ihmetystä, eiväthän he kuuluneet niin arvostettuihin piireihin, vaikka perheen isän Jamesin suurin elämäntehtävä tuntuukin olevan korkea-arvoisempien hännystely. Sophia on kuitenkin ihastunut Bellasin Jaarlin poikaan Edmund Brochenhurstiin joka onkin junaillut kutsun Sophian perheelle. Kesken juhlahumun toisaalla pauhaava sota ulottaa kuitenkin lonkeronsa tanssiaisiin ja nuoret miehet joutuvat lähtemään taisteluun Waterloohon. Sophian ja Edmundin rakkaustarina päättyy traagisesti tuohon iltaan, mutta tuo kohtalokas rakkaustarina tulee jättämään seurauksensa molempien perheiden elämään vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Lontoossa nuo kaksi perhettä kohtaavat jälleen, ja salaisuudet, joista on vaiettu kauan, ovat nousemassa väkisin pintaan.

Mutta mitä ihmettä hän oli ajatellut päättäessään kertoa totuuden lady Brockenhurstille? Oliko hän pelännyt kreivitärtä? Vai oliko hän yksinkertaisesti kantanut salaisuuden taakkaa liian kauan?

Myönnetään, että aloin lukemaan kirjaa äärimmäisen suurin odotuksin. Onhan kyseessä yhden kaikkien aikojen suosikkisarjani Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin romaani Belgravia. Kirjan alkusivut menivätkin sellaisessa ihanassa Downton Abbeymaisessa pumpulissa ja nautin, että saan aikamatkustaa 1800-luvulle seurapiirielämän kiemuroihin. Toisaalta odotin myös Downton Abbeysta tuttua "kahden kerroksen väkeä"-tunnelmaa, mutta Belgravia keskittyy nimenomaan ylemmän luokan elämään. Tarinan henkilöt ovat monikin kiehtovia, mutta jostain syystä en päässyt kenenkään lähelle. Fellowes kirjoittaa kyllä sujuvasti ja ainekset ovat hyvin kasassa, mutta tarinan edetessä aloin kaivata sitä tiettyä tenhoa ja syvyyttä tarinaan. Olisin halunnut kiintyä edes johonkin henkilöön niin, että vielä lukemisen jälkeenkin olisin miettinyt tarinaa, mutta nyt niin ei käynyt. Toisaalta olisin myös kaivannut enemmän miljöökuvaustakin.  En tiedä, toimisiko Belgravia paremmin elokuvana, mutta kirjana jäin kaipaamaan nyt vähän enemmänkin. Viihdyin kyllä ihan mukavasti Belgravian sivuilla, vaikkei se lukukokemuksena lentoon ihan lähtenytkään. Niin vähän tulee ainakaan käännöskirjallisuutta vanhan ajan kartanoelämästä, että siksi iloitsen Belgraviastakin. Kyllähän se tarjosi ihan kivasti lohduketta pahimpaan Downton Abbey- ikävään kuitenkin.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey: Hiekka
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Sand 2014
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja:351

Palmer katsoi jalokivien rypästä ja sen jälkeen tiheää tähtipaljoutta, joka palasi näkyviin, kun teltan lieve valahti paikoilleen. Lukemattomien tähtien matto ulottui dyyniltä taivaalle ja kaukaisuuteen. Kaupungissa ei nähnyt sellaista määrää tähtiä, koska kaasuvalot loimottivat läpi yön. Mutta täällä pään päällä levittäytyi autiomaan leima, tähtien kirjoma taivaankansi, joka paljasti, että poika oli kaukana kotoaan, että hän oli keskellä armotonta autiomaata.

Kaukana tulevaisuudessa, jossa vanha maailma oli hautautunut hiekkaan ja uusi rakennettu sen päälle, hiekkasukeltaja Palmer yrittää selviytyä päivästä toiseen samalla kun haaveilee toisenlaisesta elämästä. 12 vuotta sitten perheen isä lähti etsimään parempaa tulevaisuutta kuin mitä elämä hiekkadyynien keskellä saattoi tarjota, ja jäi sille tielleen. Myös perheen äiti teki omat ratkaisunsa selvitäkseen ja sisarusnelikko joutui luovimaan omillaan. Sisko Vic oli jo kauan kulkenut omia teitään ja nyt Palmerkin alkoi olla yhä pidempiä aikoja pois nuorempien veljesten Connerin ja Robin luota. Pikkuhiljaa koko perhe oli hajallaan, hukassa toisiltaan ja osa itseltääkin. Kauan sitten kadonneen isän muisto säilyi silti vahvana jokaisen mielessä. Arvaamattomat dyynit ja tuuli tekivät elämästä hankalaa. Erityisten sukelluspukujen ansiosta hiekkasukeltajat saattoivat sukeltaa syvällekin hiekan uumeniin etsimään tavaraa hautautuneista rakennuksista. Ihmisten puheissa kulkee sitkeä huhu Danvarista, myyttisestä suurkaupungista syvemmällä hiekassa kuin mikään aikaisemmin löydetty. Aavikkobandiitit palkkaavat Palmerin ja tämän ystävän paikallistamaan Danvarin ja vaikka Palmer tietää keikan olen äärimmäisen vaarallinen, ei hän kieltäydy. Ehkä tämä olisi se keikka, joka toisi hänelle sen verran mainetta ja mammonaa, että hän pääsisi elämässään eteenpäin.  Syvyyksiin sukeltaessaan Palmer käynnistääkin tapahtumaketjun, joka muuttaa niin hänen kuin muidenkin dyynien keskellä elävien elämää.

Hän veti ilmaa syvälle sisäänsä. Uudemman kerran. Aivan kuin hän olisi imenyt sitä ohuella pillillä. Välähtely hänen näkökentässään kuitenkin taukosi. Palmer painui hieman alemmas, mutta sitten hän ryhdistäytyi. Näkymä edessä muuttui. Rakennuksessa oli nyt hiekkaa. Hän oli saanut ruudun rikottua. Huojuva kaistale purppuranpunaista paljasti, että sisäpuolella oli ilmaa. Onttoa. Esineitä.
Menen sisään, hän ilmoitti Hapille.
Menen sisään, hän totesi itselleen.
Sitten hiekanpiirtäjä nielaisi hänet.

Hiekka on Siilo-trilogian luojan Hugh Howeyn alunperin viideksi pienoisromaaniksi kirjoittama dystopia, joka on koottu nyt yhdeksi romaaniksi. Hiekkaa lukiessa ei kuitenkaan tullut tunnetta jotenkin katkonaisesta tekstistä tai juonenkulusta vaan tarina oli sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun. Maailma, jonka Howey on tällä kertaa maalannut dystopiansa näyttämöksi on niin vakuuttava, että hiekan maun melkein tuntee suussaan. Kiehtova yksityiskohta kirjassa on se, että erilainen hiekka on nimetty eri tavalla. Se kuvastaa hyvin hiekan merkitystä tarinan ihmisten elämässä. Siivi on hienoa, ilmassa pölisevää hiekkaa, kun taas skrumi on kengänpohjiin juuttunutta märkää hiekkaa. Kiehtovaa oli myös lukea hiekkasukeltamisesta siihen tarkoitetun puvun avulla. Kohdat joissa hiekkasukeltajat sukeltavat hiekan uumeniin on kirjoitettu niin todentuntoisesti, että paikoin tunsin melkein klaustrofobisia tunteita lukiessa. Puvun avulla hiekkasukeltajat saavat hiekan virtaamaan kevyemmin ympärillään.

Väkisinkin tulee verrattua Hiekkaa Siilo-trilogian osiin ja täytyykin todeta, että Hiekka on jotenkin syvempi ja aikuismaisempi tarina. Myös miljöö on kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta toisaalta Siilo- trilogiassa jännitys oli tietyllä tapaa usein kouriintuntuvampaa. Syvyyttä tarinaan tuo se, että Howey tuo tarinaan useamman ihmisen ajatuksia ja kipupisteitä. Sisarusnelikossa jokainen saa äänensä kuuluville muutaman muunkin merkityksellisen henkilön ohella. Tyhjäkäyntiä Hiekassa ei ollut missään vaiheessa. Nautin todella paljon Howin luomasta dyynien maailmasta. Väkisinkin tulee mieleen, että Hiekasta tulisi varmasti aika upea elokuvakin. Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka pidin aikatavalla Siilo-trilogiasta, pidin hitusen enemmän Hiekasta. Hiekka on dystopia, jossa on vaikuttava miljöö, kiinnostavat henkilöhahmot sekä psykologista syvyyttä. Ei voi kuin tykätä!