maanantai 20. marraskuuta 2017

Minä, Storytel ja Marko Hautalan Isä Malakain silmät


Ihan säikähdin, kun huomasin että edellisestä postauksestani on melkein kaksi kuukautta! Hyllyt pursuavat kirjoja joiden pariin haluaisin, mutta nyt täytyy myöntää, että nämä kuuluisat ruuhkavuodet meinaavat viedä kyllä mehut tästä bloggaajasta. Työ, perhe ja opiskelu sekä vuosi vuodelta voimistuva kaamosväsymys on sellainen kombo, että näköjään perinteinen lukeminen on jäänyt nyt ihan minimiin. Kirjaan tarttumisen sijasta niinä vähinä vapaina tunteita, joita kaiken muun jälkeen jää, olen lähinnä katsonut sarjoja ja tehnyt käsitöitä.

Tähän saumaan tulikin sitten kohtaamiseni Storytel -palvelun kanssa. Olen aina ollut sellainen perinteinen lukija, eli rakastan pitää kirjaa konkreettisesti kädessäni, käännellä sivuja jne. Nyt kuitenkin päätin kokeilla, miten luonnistuisi äänikirjana kuunteleminen, sillä kaipaan valtavasti kirjojen pariin vaikka en tunnu jaksavan konkreettisesti tarttua kirjaan enää iltaisin. Ja koska olen innostunut nyt erityisesti neulomaan, ajattelin sen olevan aika kiva yhdistelmä; kutoa ja kuunnella samalla äänikirjaa. Marko Hautalan kirjojen fanina ilahduinkin kun palvelussa oli Hautalan sinne varta vasten tekemä Isä Malakain silmät. Isä Malakain silmät on kymmeneen osaan jaettu riivaustarina, joskaa ei sen perinteisessä mielessä. Tällä kertaa pääosassa onkin mies, Anton Lavio, nuori mies joka joutuu kohtaamaan niin sisäiset kuin ulkoisetkin demonit. Lukijana toimii Jarmo Mäkinen. Hautalan omilta nettisivuilta löytyy kirjasta vähän enemmän taustoja, klik!

Aluksi kuuntelin töihin mennessä ja töistä tullessa bussimatkoilla. Sitten laajensin kotiinkin, ja nimenomaan kutoessani oli näppärä samalla kuunnella. Aluksi tuntui kieltämättä vähän työläältä keskittyä niin intensiivisesti tavallaan ulkopuolelta määrättyyn tahtiin kuuntelussa. Tuli tunne, että jos kuunteleminen yhtään herpaantuu, jää jotain olennaista kuulematta. Tämä kuitenkin osoittautui tottumiskysymykseksi, sillä aika pian kuunteleminen alkoi tuntua sujuvalta. Itse palveluna Strorytel on todella helppo ja vaivaton käyttää. Sähköisten kirjanmerkkien tekeminen on myöskin näppärää.

Isä Malakain silmät on minulla vielä kesken, mutta sen verran voi jo todeta, että se on koukuttavaa kauhua, jossa on myös aimo annos mustaa huumoria mukana. Kyllä Hautala osaa tehdä tarinan kuin tarinan niin taidokkaasti, että lukeminen tai kuunteleminenkin on pelkkää nautintoa. Innostuin muuten aloittamaan jo toisenkin kirjan kuuntelun, Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, joka on myöskin ihan älyttömän hyvä! Isona plussana se, että hän lukee kirjan itse.

Tämä loppuvuosi on aina töissä vuoden kiireisin ja tärkein sesonki. Tehdään pitkää päivää ja välillä pitkää työputkeakin ilman tuttuja välivapaita. Samaan aikaan yritän saada opintojani etenemään, onneksi ne ovat täysin suoritettavissa omaan tahtiin ja etänä. Jos on blogini ollut hiljainen nyt, niin todennäköisesti se tulee olemaankin sitä tämän loppuvuoden. Ongelma ei ole niinkään se, ettenkö jaksaisi blogata vaan se, etten tosiaan tunnu ehtivän tai jaksavan lukea. Storytel nyt onneksi tuonee tähän asiaan helpotusta. Halusin kuitenkin tänne hihkaista, että blogini ei ole salaa kuopattu jonnekin arkiston uumeniin, mutta jonkinlaista "kelluntaa" lienee luvassa. Savolaiseen tapaan todettuna, suatanpa blokata tae olla blokkaamatta! Minulla olisi tuossa odottamassa aivan ihania Moreenin käsityökirjoja, joista haluaisin teille vinkata ja iso pino laatukaunoa sekä varmasti hykerryttävää psykologista jännitystä.

PS: ylläoleva kuva on otettu kun olin syyskuussa Barcelonassa! 10 vuotta sitten luin Tuulen varjon ja rakastuin Barcelonaan. Tänä vuonna vihdoin pitkäaikainen unelmani toteutui ja kävin Barcelonassa. Se oli kaikkea sitä mitä olin unelmoinut ja enemmänkin. Kuva on otettu Sagrada Familia kirkon toisesta tornista.

torstai 28. syyskuuta 2017

Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler62 -kirjasarja


Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler62 -kirjasarja
Kustantaja: Wsoy 2015-2017

Suomalais-norjalainen yhteistyön tuotos, Kepler62- kirjasarja on todellinen helmi genressään ja sen rajatkin ylittäen. Kun kaksi tunnettua kirjailijaa yhdistää ideansa yhdessä taitavan nuoren kuvittajan kanssa, voi syntyä jotain niinkin kansainvälistä kuin Kepler62. Vähän puolivahingossa tartuttiin kirjaan lasteni kanssa viime kuussa ja se onkin ollut menoa sen jälkeen. Nyt on viideskin osa luettu, ja odotamme malttamattomina jo ensi kuussa ilmestyvää kuudetta osaa, joka harmi kyllä on se viimeinen. On oikeastaan ällistyttävää, miten lasten romaanisarja voikin koukuttaa myös aikuisen tällä tavalla!

Mistä sitten oikein on kirjasarjassa kyse? Koska en halua viedä lukemisen iloa vielä sarjaan täysin tutustumattomilta, en lähde purkamaan juonta kirja kerrallaan. Kepler62 on niin vahvasti juonivoittoinen, että jokainen kirja jättää suoranaisen cliffhangerin lukijan mieleen samalla kun tarina etenee uusillekin urille. Kirjailijakaksikko Parvela & Sortland eivät ole missään vaiheessa aliarvioineet nuorta lukijaa, sillä tarinan idea ja juoni ovat oikeasti taidokkaat ja kutkuttavan kiinnostavat. Ehkä juuri siksi aikuinenkin huomaa koukkuuntuvansa näihin.

Kepler62 lähtötilanne on se, että maapallomme on ylikansoitettu. Moni meille itsestäänselvä asia on muuttunut harvinaisuudeksi ja hallitus valvoo kansalaisten tekemisiä äärimmäisen tarkasti. Parempiosaiset elävät hyvissä olosuhteissa, osa jopa suorastaan ökymäisissä, kuten rikkaan asetehtailijan tytär Marie. Suomalaiset veljekset Ari ja Joni puolestaan ovat kadottaneet äitinsäkin ja elävät kituuttaen ahtaassa asunnossa. Vaikka moni asia on muuttunut, pelaaminen ja sen viehätys eivät ole hävinneet. Markkinoille on tullut peli, jota ei ole ensinnäkään helppo saada, saati sitten pelata loppuun saakka. Huhutaan, ettei kukaan ennen tätä ole pelannut peliä viimeiselle tasolle asti. Niin Ari ja Joni kuin Marie saavat pelin käsiinsä ja alkaa vimmattu pelaaminen, sillä viimeisen tason läpäisemiseen täytyy liittyä jotain joka parantaisi heidän kunkin elämää, tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun he tahoillaan yrittävät saada peliä läpi, myös muualla maailmassa monet nuoret yrittävät samaa.

Kuka saa pelin läpäistyä ja ennen kaikkea mitä sitten tapahtuu? Miten kaikkeen liittyy OTNSPCFRVR ( Out in Space For Ever) -organisaatio? Mitä yhteistä voi olla tietyllä joukolla nuoria ympäri maailmaa? Voisiko olla jotain muutakin elämää kuin se, jota he päivästä toiseen suorittavat? Huhutaan myös, että suunnitelmissa olisi lähettää avaruusalus tutkimaan jotain outoa planeettaa. Mutta ensin on yritettävä ratkaista viimeinenkin taso Kepler62:sta...

Sekä 8-, että 10 -vuotiaani ovat kirjasarjasta aivan innoissaan (äidin ohella). 8-vuotias totesi alussa pari kertaa, että onpas jännittävä välillä, mutta jännitys ei kuitenkaan noussut liian kestämättömäksi ja niinpä jatkettiin eteenpäin. 10- vuotias lukee kirjaa usein etukäteen jonkin matkaa, vaikka minä sitten vielä iltaisin luen molemmille ääneen. Kirjassa on myös tiettyä huumoria, joka naurattaa meitä kaikkia. Kirjan upea kuvitus saa pysähtelemään monet kerrat kirjan sivuille sitä ihastelemaan. 10 -vuotias myös kommentoi, että kirjan juoni on niin mielenkiintoinen, että koko ajan tekee mieli vain saada kuulla lisää. Vaikka kepler62 onkin avaruusseikkailua, myös ystävyys teemana kulkee vahvasti läpi kirjojen. Tästäkin iso plussa. Aika harvoin innostuin näin paljon lastenkirjoista, kuin tästä olen innostunut. Siksi kehoitankin tarttumaan kirjaan olipa lapsia tai ei! Kepler62 on ihan helmi!

Kuten kirjassa usein todetaan:

Be part of the story!

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg: Amandan maailmat 
Kustantaja: Like 2017
Sivuja: 136

Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa. Jos ihminen ei katsonut taakseen, hän ei nähnyt koiraa ja murhe unohtui, ihmisellä saattoi olla monta rauhallista ja hyvää vuotta, mutta enemmin tai myöhemmin hän tuli rauhattomaksi ja käänsi päätään ja murhe läähätti siinä. Jollei hän kääntänyt päätään, ilmestyi lopulta joku toinen nostamaan murheen varjoista hänen silmiensä eteen.

Iäkäs Amanda oli viettänyt jo pitkään rauhaisaa elämää pienessä talossaan pikkukaupungin laitamilla. Oma pieni mökki, oma pieni kasvimaa. Oma rauha ja omat tutut rutiinit. Naapurissa asuva omalaatuinen vanhapoika Jansson, joka omalla erikoisella tavallaan toi sisältöä Amandan päiviin. Kun kaupunkiin tulee pakolaisia, voisi kuvitella, ettei se hetkauta Amandan erakkomaista ja suojattua elämää millään tavalla. Mutta sitten yhden pakolaispojan ja Amandan tiet kohtaavat, eikä Amanda pysty unohtamaan näkemäänsä.

Hän yritti olla ajattelematta ja hän ajatteli poikaa. Hän näki suljettujen silmäluomiensa takana pojan ahdistuneet kasvot, laajojen silmien järkyttyneisyyden. Sellaisia poikia oli tullut viime aikoina maahan toisten vieraista maista tulevien ihmisten mukana. Amanda oli kuullut puhuttavan noista ihmisistä radiossa ja nähnyt muutamia heistä kaupungilla. He pakenivat sotaa, ja Amanda tiesi kyllä mitä sota merkitsi: sitä, että ihmisiä teurastettiin kuin sikoja ja maa vettyi verestä, kun siihen kaivettuihin kuoppiin heiteltiin hengiltä silvottuja lapsia.

"Jälkeenjäänyt", oli lääkäri sanonut Amandasta jo lapsena. Mutta Amanda oli löytänyt kaikesta huolimatta oman tiensä ja oli tyytyväinen elämäänsä. Tapa, jolla Amanda maailmanmenoa tarkkaili, oli jotenkin niin puhtaan rehellinen, ylimääräisistä kuorrutuksista riisuttu. Pakolaispoikaan törmätessään Amandan sisimmässä syttyy vahva palo auttaa, murtaa omat raja-aidat toisen hyväksi. Ehkä Amanda ei aina ymmärtänyt ympäröivää maailmaa ja ihmisiä siinä, mutta kukapa meistä aina ymmärtäisikään? Onko lopulta kuitenkin tärkeintä se, miten sydän puhuu toiselle sydämelle tai miten käsi ojetuun auttamaan apua tarvitsevaa? Miten mitata ihmisyytemme?

Jostain syystä en ole ennen tätä lukenut Asko Sahlbergin romaanjea, ja nyt en voi kuin ihmetellä, että miksi en. Ehkä kyse ei ole niinkään tietoisesta päätöksestä vaan siitä, että pelkästään oma kotimaamme on jo pullollaan toinen toistaan taitavempia kirjailijoita, joiden tuotannon pariin vain vielä ei ole ehtinyt. Sahlbergin uusin romaani Amandan maailmat on huikean hieno pienoisromaani, joka kaikessa intensiivisyydessään pitää kiinni kirjassa ensimmäiseltä sivulta aina viimeiseen saakka. Amandan maailmojen teemat ovat äärimmäisen ajankohtaisia: pakolaisuus, kulttuurieroista kumpuava epävarmuus ja väkivalta, yksinäisyys ja ylipäätään ihmisen moraali tässä ajassa. Käsittämätöntä, miten hienosti Sahlberg on onnistunut kokoamaan kaiken tämän alle 150 sivuun. Amanda on päähenkilönä äärimmäisen kiinnostava, inhimillinen, todellinen. Hän tuntuu sellaiselta hyvällä tapaa yksioikoisen ajattelumaailman omaavalta vanhukselta, jolla on sydän paikoillaan ja maalaisjärkeä vaikka muillekin jakaa. Sahlberg kirjoittaa lausein, jotka tikkaavat lukijan ihoon kiinni, varmasti osuen. Mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Väkevä teos!!

" Jaa kuolema? Se tässä outoa onkin, että ihmiset pelkää kuolemaa. Minua pelottaa kyllä enemmän elämä. Koska eläminen se ihmistä eniten kirpaisee", mies sanoi, nyökkäsi ja lähti kulkemaan haravansa perässä hiekoitettua käytävää.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Arne & Carlos: Neulotut linnut





Arne & Carlos: Neulotut linnut
Kustantaja: Nemo 2017
Suomentanut: Kaija Koirikivi
Sivuja: 176

Jokainen on varmaan jossain lehdissä tai kirjoissa törmännyt hurmaavan hauskoihin neulepallomiehiin, Arneen ja Carlokseen! Tämä norjalais-ruotsalainen pariskunta asuu Oslon ulkopuolella vanhassa asemarakennuksessa ja tekee neulomisesta suorastaan taidetta. He ovat julkaisseetkin jo liudan kirjoja neulomiseen liittyen ja onpa heiltä tullut lankamallistoakin. Heillä molemmilla on muotisuunnittelijatausta, joka kyllä näkyykin heidän inspiroivissa malleissaan, olivat ne sitten joulupalloja tai sukkia.

Minulla on pidemmän aikaa jo ollut kiinnostus lintuihin, ihan tosielämän sellaisiin toki ensisijaisesti. Laitoimme ensimmäisen lintulaudankin toissa vuonna, että saisin seurata lintujen elämää. Joku niissä viehättää ja kyllähän tämä Arnen ja Carloksen uusin kirja väkisinkin oli kurkattava, että mitä pitää sisällään. Koska tiedän, että blogiani lukee myös käsityöihmisiä, halusinkin vinkata tästä hauskasta kirjasta teille täällä blogissa.

Kirjasta löytyy liuta ohjeita niin helppojen "perustirppojen" kuin haastavampienkin höyhendiivojen tekoon. Jo pelkästään valmiiden neulottujen lintujen kuvat kirjassa ovat ihanaa selattavaa. Niillä näyttää olevan melkein kuin oma persoona itse kullakin. Koska olen vielä itse enemmän virkkaaja kuin neuloja taitojen puolesta, ihana anoppini lupautui testaamaan, millaisia kirjan ohjeet ovat toteuttaa. Ensimmäisessä kuvassa näkyvät höyhenkoristeiset linnut ovatkin hänen käsialaansa. Itsellä olisi haaveissa vielä kuitenkin toki itsekin kokeilla, miten sujuisi vaikka perinteisen punatulkun teko.

Nämä virkatut linnuthan ovat niin oiva lahjaidea kuin myös hauska lisä ihan oman kodin sisustukseenkin. Paikallisessa lankakaupassa näin, kun näitä oli virkattu kiinni vanhaan kattolamppukehikkoon (terveisiä Titityyhyn!) ja voi että oli ihanan näköinen! Jos siis sukkapuikot pysyvät käsissä, niin ei muuta kuin tirppoja tekemään vaikka joululahjaksi! Lupaan laittaa kuvaa, jos ja kun saan väkerrettyä oman versioni ;) Vinkkaan myös myöhemmin kahden suomalaismiehen ihanan inspiroivasta Kaikki pakettiin- kirjasta, se on täynnä hyviä vinkkejä persoonalliseen ( ja ekologiseen!!) paketointiin! Mutta sitä ennen ainakin Asko Sahlbergin uutuudesta ja ehkä muutamasta muustakin romaanista!


maanantai 4. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Kustantaja: Atena 2017
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 342

Sanoin pitäväni täydellisen muutoksen ajatuksesta.
- Enpä tiedä, Elysia sanoi. - Erilaisia kerrostumia voi tulla lisää ja vanhoja kadota uudempien alle. Joidenkin ulkoinen olemus romahtaa muita nopeammin, vaikka sisin pysyisi saman, ja joistakin tulee taas oman itsensä raunioissa eläviä haamuja, jos he kadottavat yhteyden alkuperäiseen perusolemukseensa.
Marrasvirran kaupungin vuotuinen syysjuhla on käynnissä, kun sen suunnittelusta vastanneen toimiston pääinnovaattori Kaarna saa äitinsä hoivakodista puhelun. Kansainvälisen uran arvostettuna psykoterapeuttina tehnyt Alice Kaarna on alkanut jo kadota dementian verhon taakse kokonaan ja hoivakodissa arvellaan Alicen kuolevan pian. Marrasvirran kaduilla tungeksii karnevaalikansaa ja Kaarnan vaimolla Minervalla on pian tärkeä hetki edessä työhönsä liittyen. Vaikka viime vuodet ovatkin lähinnä korostaneet etäisyyttä Kaarnan ja Alicen välillä, Kaarna tietää, että nyt on kiirehdittävä.

Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta.
Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Tuo puhelu käynnistää sellaisen tapahtumaketjun, joka syöksee erityisesti Kaarnan syvälle menneisyyteen, niin omaansa kuin äidin. Se haastaa ja vaatii kohtaamaan senkin, mitä ei kohdata haluaisi. Ja entä nuo kissat! Nuo ihmeelliset olennot, jotka ilmestyvät kun vähiten odottaa. Yhtäkkiä kaikki tuttu tuntuukin pukeutuneen naamioiden taakse, eikä edes se, kuka peilistä katsoo, tunnu todelta. Kun päivä on lopulta ohi, mitä jäljelle jää?

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoissa on sekin merkittävä piirre, että niiden maailma on niin omintakeinen, ettei tunnu luontevalta avata niitä kovin paljoa näissä kirjoituksissa. Jääskeläisen uusin, Väärän kissan päivä, ei tee tässä poikkeusta. Jääskeläisellä on kyky pukea arkinen maagisen realismin viittaan, hämätä mieltä ja kuljettaa tarinaa rohkeasti tyystin uusissa sfääreissä. Olen pitänyt valtavan paljon kaikista Jääskeläisen romaaneista ja Harjukaupungin salakäytävät edustaa minulle edelleenkin yhtä rakkaimmista lukukokemuksista. Väärän kissan päivä kuitenkin tuntuu jo niin isosti maailmankirjallisuudelta, että väittäisin sen olevan Jääskeläisen vahvin romaani tähän asti. Sitä ei voi selittää. Se täytyy kokea. Sen täytyy antaa salakavalasti luikerrella ihollesi, kietoutua ytimeen. Väärän kissan päivä on läkähdyttävän upea yhden päivän romaani, joka tekisi mieli alkaa lukea heti uudestaan viimeisen sivun jälkeen. Sillä se on niin kertakaikkisen merkityksistä tiheä, monikerrokseninen tarina, joka ei tyydy tavanomaisuuteen. Rakastan kirjan vahvaa tematiikkaa liittyen muistoihin ja niiden merkitykseen ihmisen elämässä, persoonassa. Mitä meille jää jäljelle, jos muistomme viedään, keitä me olemme? Kirjallinen helmi, jonka soisi käännettävän monille muillekin kielille, sillä jos tämä ei ole maailmankirjallisuutta, ei sitten mikään. Aika ja paikka, kaikki muu oleva unohtuu. Hengitin vain tuossa yhdessä päivässä Kaarnan mukana. Kirjan vahvasta tunnelmasta on todella haikea päästää irti. Olisi niin monia asioita, mistä olisi upeaa päästä keskustelemaan muiden kirjan lukeneiden kanssa! Kuten vaikkapa vaatturi Elysia, tai vanhan antikvariaatin Arvi! Entäpä Alicen ja Kaarnan Saksan matka Kaarnan lapsuudessa ja Kaarnan mystinen sairastuminen kokonaiseksi vuodeksi sen jälkeen? Ja sitten nuo jyväkärsäkkäät! Kuuletko sinä jo niiden rapsutuksen pääsi sisällä? Mutta ennen kaikkea, muista:

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.


Kurkatkaa myös vaikka Leenan tunnelmat kirjasta!

tiistai 22. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Tulilapsi

S.K. Tremayne: Tulilapsi
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child ( 2015)
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Sivuja: 365

Kuulostan lapsekkaan innostuneelta. Mitä on tapahtunut sille kipakalle feministille, joka Rachel Daly ennen oli? Minne hän oli kadonnut? Ystäväni todennäköisesti paheksuisivat minua. Kuusi kuukautta sitten minä olisin paheksunut itseäni, nuorta naista, joka luopui vapaudestaan ja työpaikastaan ja ilmeisen jännittävästä lontoolaiselämästään ryhtyäkseen itseään vanhemman, rikkaamman ja pidemmän leskimiehen morsiameksi.

Rachelin elämä on muuttunut lyhyessä ajassa järisyttävän paljon. Elämä Lontoon vuokrakasarmeissa on muisto vain kun hänestä tulee emäntä vanhaan, upeaan taloon, joka seisoo jykevänä Atlantin rannalla. Talon alla kulkee muistona kaivostyöstä tunneleita ja se ajatus kieltämättä hämmentää Rachelia. Hän ei kuitenkaan anna hämmennyksen vaivata liikaa mieltään, eikä edes sen, että Davidin edesmenneen vaimon Ninan kädenjälki näkyy vielä niin selvästi talossa. Kaikki tuntuisi täydelliseltä, ellei Davidin ihana pieni poika Jamie alkaisi puhua levottomia. Ninan kuolemasta on vasta kaksi vuotta, Rachel koittaa muistuttaa itseään. Jamie varmasti kaipaa vielä äitiään. Jamien puheet kuitenkin alkavat käydä hurjemmiksi, eikä Rachel ole enää varma omastakaan mielenterveydestään. Mitä kaikkea täydellinen kulissi kätkeekään taakseen?

Tulilapsi on S. K. Tremaynen toinen suomennettu romaani. Vuosi sitten luin Jääkaksoset ja se oli kyllä todella hyvä psykologinen trilleri! Tulilapseen latautui siis kieltämättä aika paljon odotuksia. Itse tarinan aihiohan on kutkuttava; upea talo jylhissä maisemissa meren rannalla, vanhaa kaivoselämän ympärille sijoittuvaa mystiikkaa ja psykologista jännitettä. Jostain syystä Tulilapsesta muodostui minulle ehkä jopa hienoinen pettymys lukukokemuksena. Olen koittanut miettiä, mistä se johtuu, mutta en tunnu itsekään pystyvän sitä kovin hyvin avaamaan. Jotenkin päähenkilöt tuntuivat vähän kuin Kauniiden ja Rohkeiden henkilöiltä, hitusen "muovisilta" ja kliseisiltä enkä oikein jaksanut syttyä juonestakaan, vaikka se kyllä tarjoaakin todellisen yllätyksen. Kyllä Tulilapsi jännitettäkin tarjoaa ja sen miljöö on kyllä ehdoton plussa, mutta jostain syystä tämä jäi minulla aika pannukakuksi. Kuitenkin esimerkiksi Leena on tykännyt tästä jopa enemmän kuin Jääkaksosista! Kannattaa lukaista hänen bloggauksensa teoksesta! Kyllähän Tulilapsi on sellainen peruskelpo psykologinen trilleri, jonka voisin kuvitella sopivan hyvin varsinkin sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä muuten lue dekkareita, psykologisia jännäreitä. Sillä on paikoin hetkensä ja jännityksen pitkä koura hamuilee pelottavasti sydänalaa, mutta sitten ei minulla kuitenkaan tarpeeksi. Toisaalta pelkkä meren läsnöolo kirjassa kiehtoo minua. Jotain oli liikaa, jotain liian vähän. Jääkaksoset oli kuitenkin niin hyvä, että tulen lukemaan kyllä Tremaynelta lisääkin, mikäli kirjoja vielä kirjoittaa.

Äiti yöllä näen unta että sinä kellut vedessä. Koulussa joku sanoi että ruumiit tulevat takaisin tuletko sinä takaisin? Ne sanovat että jos joku hukkuu mereen niin ruumis huuhtoutuu rantakiville kuin meritähti miksi sinä et huuhtoutunut rantaan Morvelanissa kuin meritähti?

tiistai 15. elokuuta 2017

Arvonnan voittajat


On aika julkistaa jännittävän dekkariarvonnan voittajat! Nimilappusia arvontaan tuli yhteensä 17, kiitos! Ja pikkuväen avustuksella seuraavat kolme nimimerkkiä nousi voittajiksi tässä järjestyksessä:

1. Anna Hänninen
2. Marika
3. Maj

Anna oli maininnut eniten kiinnostavaksi Greben kirjan, Marika Räsynuken ja Maj myöskin Greben kirjan, mutta koska se menee ensimmäiselle, sinulle tulisi sitten Vartija!

Laittakaa tämän viikon aikana minulle jarjellajatunteella (AT) gmail.com yhteystietonne, niin toimitan ne Gummerukselle palkintojen lähettämistä varten!

Minulla onkin tällä hetkellä jälleen dekkari kesken, S.K. Tremaynen Tulilasta luen, ja siitä piakkoin tunnelmia luvassa. Sitten onkin vuorossa ihan älyttömän paljon odottamani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä !!

perjantai 11. elokuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 249

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Nelikymppinen Kerttu on aina ollut se, joka pärjää. Porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä; on työpaikka, mies, kaksi lasta ja ihana talo. Kertun sisimmässä on kuitenkin jo myllertänyt pidempään, kunnes sitten tulee se kuuluisa viimeinen piste. Hän ei enää edes muista, milloin elämästä alkoi kadota värit ja siitä tuli suorittamista, selviytymistä aina uuteen maanantaihin. Tiukasti hän pitää kuitenkin kiinni kulisseista, yrittää viimeiseen asti. Kun on aina ennenkin pärjännyt. Sitten koittaa opettajakollegan eläkkeelle lähdön juhlat ja tapahtuu jotain, joka murtaa Kertun viimeisenkin suojapanssarin.

F32.1 Depressio moderata. Masennus, ahdistus, korostunut itsekontrolli, mahdollinen syömishäiriö. Diagnooseja riittää niin, että puoliso Lasse vitsailee kuinka niistä voisi teettää t-paidan. Kerttua ei jaksa enää naurattaa, sillä hän on jo niin syvällä jossain siellä, minne ei normaali arki enää tavoita. Jossain siellä, missä ei ole naurua tai iloa, on vain pohjaton väsymys ja unikkovihkoon merkityt suunnitelmat, milloin olisi hyvä päivä tappaa itsensä. Kertun sairasloman aikana vetovastuu perheen arjesta siirtyy kokonaan Lasselle Kertun halutessa piiloutua vain viltin sisälle sohvalla ja kadota unien hetkeksi helpottavaan maailmaan. Kun on aina ennen pitänyt ohjat käsissä, kontrollin ja kun se ote sitten lipeää kunnolla, ei voi kuin ajalehtia jossain epävarman ja tuntemattoman välimaastossa.

Kehitin hoitajalle epämääräisen tarinan mahakivuista ja katsoin koko ajan takkiani nykivää Eeliä. Joo, otetaan kaakaota kotona, ei, isi ei ole vielä tullut töistä. Ja hymyä, luontevaa pikaista hymyä, joka vahvisti että ihan tavallisia ja hyvin vähän itsemurha-alttiita tässä oltiin.

Kun Kerttu lopulta luopuu siitä vähästäkin ulkopuolelta tulevasta pakotteesta pärjätä, joutuu hän kohtaamaan kaikki ne peikot, jotka ovat vuosia sisimmässä lymyilleet. Puskeneet kohti romahdusta. Psykiatrin vastaanotolla hän alkaa vähän kerrassaan keriä auki pahaa oloaan. Kaikki se, mitä on pidätellyt vuosikaudet, nousee nyt pintaan. Mutta löytääkö Kerttu tien ulos pimeästä, takaisin perheen pariin, takaisin elämään kiinni? Voiko niin pimeän jälkeen tulla enää valoisampaa?

En ollut uskaltanut katsoa syksyllä kirjoittamiani sanoja päiväkirjan alkulehdillä. Mikä tahansa niistä voisi olla liikaa. Mikä vain niistä voisi lävistää lapseni mielen. Ne olivat ihan omaa syytäni.
Minun sanani. Minun oloni. Ja mykkyys, jonka läpi en osannut sukeltaa.


Jonain keväänä herään
on oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani. Rauanjoki on kertonut mediassa itsekin sairastuneensa aikanaan masennukseen ja käyneensä läpi oman pimeän aikansa. Romaani on siis hyvin voimakkaasti omakohtainen ja se näkyykin ja tuntuu kirjaa lukiessa. Jonain keväänä herään on ensinnäkin valtavan tärkeä aiheensa vuoksi. Edelleenkin mielensairauksia pidetään usein itseaiheutettuina, heikkoutena. Tabu, josta onneksi on julkisuudessa alettu vihdoin enemmän puhua. Kuka tahansa voi sairastua elämänsä varrella myös psyykkisesti, ei kukaan meistä nauti jonkinlaista koskemattomuuden suojaa sen suhteen, vaikka moni tuntuu niin ajattelevan. Tärkeän aiheensa lisäksi romaanin sivuilta nousee esiin vahvasti se tunne, että kirjailija on pistänyt romaanissaan itsensä peliin sieluansa myöten, jakanut itsestään kaunokirjallisin keinoin jotain hyvin henkilökohtaista. Se tekee vaikutuksen ja tarina tulee senkin takia todella liki. Rauanjoki jakaa kaunokirjallisin keinoin asian, jonka hän on kokenut itsekin, masennuksen. Kerttu ja Katri tuntuvat lukiessa melkein yhdeltä, vaikka toki lukijana tajuaakin fiktion roolin. Ihailen myös sitä, miten Rauanjoki onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin myös ripauksen huumoria ja toivoa. Hän ei säästele kertoessaan Kertun suulla, miten syvälle masentuneen mieli voikaan ihmisen viedä. Samaan aikaan muu perhe masentuneen ympärillä yrittää elää normaalia arkea ja se luo usein hurjan kontrastin noiden asioiden välille. Lapset hyörivät äidin ympärillä samaan aikaan kun äiti kirjaa muistikirjaansa synkimpiä suunnitelmiaan. Kertun ohella toistakin näkökulmaa asiaan tuovat Lasse ja tytär Inarikin, joskin enemmän objektiivisesti tarkkailtuna. Tämä on hyvä lisä tarinaan, koska se nimenomaan korostaa sitä ristiriitaa, mikä masentuneen maailman ja muun perheen sekä ympäröivien ihmisten välille voi herkästi syntyä. Jopa puolison voi olla vaikea ymmärtää toisen sairastumista tai sen aiheuttamaa mielenmaailmaa. Varsinkin, jos sairastunut on ennen ollut niin pärjäävä.

- Miks täällä aina pitää olla tällainen sotku?
Ääni haastoi, tökki kylkiluihin ja jatkoi ulos tuijottelua. Ei kiinnostanut kääntää päätä ja nähdä sama tunturipöllötupsuinen marimerkkohirviö kuin joka lauantai.

Lassen silmin Rauanjoki osoittaa usein vahvaa itseironiankin taitoa Kerttua tarkkaillessaan. Eihän se ole usein helppoa sairastuneen lähipiirillekään, kun läheinen muuttuu monin tavoin. Jonain keväänä herään on hieno kirja. Se teki lähtemättömän vaikutuksen ja kaikuu sisimmässäni varmasti vielä pitkään. Se pakahdutti, itketti, naurattikin. Se jätti jäljen.

PS: hei vielä on aikaa osallistua jännään dekkariarvontaan!!

perjantai 4. elokuuta 2017

Arvonta jännityksen ystäville


Blogiyhteistyössä Gummeruksen kanssa luvassa olisi mukava arvonta jännityksen ystäville! Arvottavana on kolme jännittävää uutuuskirjaa:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Jussi Adler-Olssen: Vartija
Daniel Cole: Räsynukke

Olen itse lukenut vasta Greben, pidin siitä hurjan paljon! Arvontaan osallistut yksinkertaisesti kommentoimalla tähän postaukseen, mikä kyseisistä dekkareista kiinnostaa sinua eniten. Arvonta-aika on 4.-14.8. Arvon kolme voittajaa, joista arvontajärjestyksessä voittajat saavat valita yhden kolmesta dekkarista itselleen. Dekkarit postitetaan voittajille suoraan Gummerukselta.

Arvontaonnea kaikille!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Gena Showalter: Tiimalasi - jäi kesken

Gena Showalter: Tiimalasi
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Firstlife (2016)
Suomentanut: Hanna Arvonen
Sivuja: 445

Vuosien aikana maailma on jakautunut kahteen ryhmittymään. Niihin, jotka kannattavat Myaridia, ja niihin, jotka kannattavat Troikkaa. Kukaan ei koskaan kannata molempia. Miten he voisivatkaan? Valtapiirit ovat liian perustavanlaatuisesti vastakkaiset - kaikessa!


"Ten" eli Tenley Lockwood on hyvän perheen 17- vuotias amerikkalaistyttö, jonka elämä ei ole todellakaan tavanomaista. Tenleylle tuntemattomasta syystä hänen perheensä on lähettänyt hänet Prynneen, niin sanottuun sisäoppilaitokseen. Ten pitää paikkaa hullujenhuoneena, ja epäilee, että on joutunut sinne koska ei ole niin vain niellyt hänen vanhempiensä hänelle asettamia tulevaisuudensuunnitelmia. Ten on nimittäin lähestymässä tärkeää etappia. 18- vuotta täyttäessään hän kuolee, jättää Ensielämänsä ja astuu Toiselämään. Siellä vallasta ja ihmisten valinnoista kilpailee kaksi voimakasta valtapiirisä; Troikka ja Myriad. Troikka arvostaa Ensielämää siinä missä Ikielämääkin ja uskoo kohtalon olevan myytti, ja että ihmisen Toiskuollessa, hän pääsee lepoon. Myaridi puolestaan näkee Ensielämän vasta alkuna ja uskoo, että Ikielämässä kuoltuaan ihmisen sielu palaa takaisin. Hyvin pian Ten huomaa olevansa pelinappula näiden kahden valtapiirin välisessä taistossa, jossa jokainen henki on tärkeä. Ten ei kuitenkaan ole mikään tahdoton sielu, jota voi ohjailla miten vain. Hänen kipakka luonteensa ja vahva selviytymisvietti tekevät hänestä kovan vastuksen.

Gena Showalterin Tiimalasi aloittaa Everlife-sarjan. Kun näin kirjan kannen, kiinnostuin heti. Luen todella vähän dystopioita, vaikka ne kiinnostavat minua erittäin paljon. Scifi, fantsu, dystopia. Kaikki nuo ovat yksiä lempigenreistäni leffoissa. Kaikki peruspalikat Showalterin kirjoissa tuntuvat heti kärkeen aika kutkuttavan kiinnostavalta. Kuolema on vain uuden ajan alku... Kahtiajakautunut maailma ja ihmiset äärimmäisten valintojen äärellä. Mutta nyt tullaan siihen muttaan. Kuten postauksen otsikko jo kertoo, keskenhän tämä jäi. Luin vajaan 100 sivua ja senkin pätkissä, takellellen, enkä oikein itsekään tiedä, että miksi näin kävi. Jotenkin teksti tuntui paikoin vähän töksähtelevältä. Toisaalta jostain syystä tuli usemman kerran tunne lukiessa, että pitäisi ikään kuin jo kerrata, että mitä tässä oikein tapahtuu. Vaikea sano, onko syy tekstissä & tarinassa vaiko lukijassa. Ehkä tämä olisi vaatinut enemmän keskittymistä ja mitä kaveriltani kuulin, hänelläkin oli ollut alussa tämän kanssa vähän käynnistymisvaikeuksia, mutta sitten oli helpottanut. Yritin kuitenkin kuukauden ajan tämän kanssa muiden kirjojen ohella ja välillä ihan ainoanakin luettavana, mutta ei. Eilen illalla päätin, että koska hylly pursuaa kiinnostavia kirjoja, jätän tämän nyt kesken. Ehkä yritän joskus uudelleen, ehkä en. Aina se ei vain lähde, eikä tarvitsekaan. Maailma on pullollaan kirjoja, ehkä tämä ei ole minun kirjani, mutta varmasti on monen muun.