tiistai 17. tammikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus 2016
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 243

Minuun sanat vaikuttivat kuin olisi nnielaissut jotakin kuumaa ja raskasta. Ja kun olin saanut palan nielyä, se jäi korventamaan sisintäni. Tieto siitä, että kun tulisi ilta, sisareni olisi täällä. Nukkuisi yhdessä sängyistä. Asuisi yhdessä huoneista. Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... en oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. Niin helposti haavoittuvalta ja herkästi särkyvältä. Kaikin tavoin.

Viisikymppinen Maria on paennut elämäänsä ja päätynyt Espanjaan, Costa Bravan rannikolle. Maria elää arkeaan yksin ja pienistä asioista nauttien. Hän ei kaipaa kelloa kertomaan aikaa vaan seuraa auringonnousuja-, ja laskuja. Elämä meren rannalla on Mariasta juuri sitä, mitä hän on aina kaivannut, tarvinut. Maria joutuu kuitenkin hankalan tilanteen eteen, kun hän joutuu lunastamaan kaksi vuotta sitten äitinsä hautajaisissa siskopuolelleen Emmalle esittämän kutsun. Kuusi vuotta nuorempi Emma oli aina jäänyt Marialle etäiseksi, toisin kuin Amanda-sisko, josta Maria joutui luopumaan. Pelkkä ajatus Emman tulosta jo järisyttää kovasti Marian mieltä. On niin paljon asioita, joita Maria ei haluaisi edes ajatella, saati keskustella niistä jonkun, varsinkaan Emman kanssa. Niin paljon. Mutta nyt Emma on tulossa, eikä Maria voi enää paeta sisarpuoltaan tai menneisyyden haamujakaan. Aluksi niin vieraalta tuntuva Emma asettuu taloon ja korostaa Marialle, ettei tarvitse mitään erityistä ohjelmaa tai viihdyttämistä. Hän ei halua olla vaivaksi. Ilmassa väreilee jo kuitenkin paljon niitä vaiettuja asioita ja tunteita, jotka ovat olleet piilossa liian kauan. Siitä huolimatta he hakeutuvat toistensa seuraan, nauttivat aamu-ja iltahetkistä Marian talon ihanalla terassilla, käyvät kävelyretkillä ja yrittävät rakentaa jonkinlaista siltaa välilleen. Pikkuhiljaa keskustelut syvenevät ja varsinkin Maria saa huomata, että kun on pidättänyt kyyneleitä liian kauan, ne tulevat lopulta vyöryen. Mutta onko kahden aikuisen naisen mahdotonta löytää enää sellaista yhteyttä, mitä sisaruus voisi tarjota? Pystyvätkö he kumpikin kohtaamaan oman elämänsä kipupisteet ja antamaan anteeksi; itselleen ja toiselle?

Hämmästyin sitä, kuinka luontevasti sanat soljuivat huuliltani.
Emma ei sanonut mitään.
Ja kaikki oli niin kuin pitikin.
Nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja vedin syvään henkeä.
Ehkäpä me sittenkin selviäisimme tästä, kaikesta huolimatta. 

Luin vuosia sitten Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, ja se on edelleen yksiä lempikirjoistani. Viime vuonna luin Kun mustarastas laulaa ja vaikka en viehättynyt siitä ihan niin paljon kuin tuosta ensimmäisestä, pidin kyllä aika tavalla kirjasta. Heti lukemisen jälkeen olin vähän ristiriitaisissa tuntemuksissa kirjan lopun suhteen, mutta näin ajan kuluessa olen päätynyt ajattelemaan, että se oli rohkea ja puhutteleva ratkaisu päättää tietyiltä osin tarina niin kuin se päättyi. En siis ole lukenut kaikkia Olssonin käännöksiä, mutta kun näin jo Olssonin uusimman kirjan käännösversion kannen, olin aika myyty. Tiesin, että haluan lukea sen ehdottomasti. Aihepiirinä myös aikuisten sisarusten välit ja menneisyyden taakka on kieltämättä yksiä kiehtovimmista aiheista tämän tyyppisessä kirjallisuudessa. Oman ison kiinnostuksen kirjaan loi sen tapahtumapaikka, Espanja. Olen lähdössä syksyllä Espanjaan lomalle, ensimmäistä kertaa koskaan ylipäätään pohjoismaiden ulkopuolelle, ja luen mielelläni Espanjaan sijoittuvia tarinoita. 

Olsson luo tarinaa jotenkin niin vaivattoman oloisesti kipeistäkin aiheista. Kieli on soljuvaa, kaunistakin sekä jaksaa pitää otteessaan. Olsson rakentaa sisarusten välistä dynamiikkaa väkevästi ja kiinnostavasti. Kolme sisarta, joista nyt kaksi joutuvat kohtaamaan menneen ja nykyhetkenkin kivut, surut. Vahva yhteys toisten välillä siinä missä kylmä etäisyys toisten. Kaiken taustalla lopulta tragedia, jolla on pitkät jäljet tulevaisuuteen. Samoja tilanteita, olosuhteita, mutta niin kovin eri tavoin koettuja. Kenen todellisuus on todempi? Olsson osaa kirjoittaa niin väkevästi tarinaa aiheista, jotka eivät ole helppoja. Psykologinen ote Olssonin teoksissa on vahva ja välittyy alusta loppuun. Sen lisäksi, että tarinan ihmiset ovat jotenkin niin vereviä, todellisia, Olsson panostaa varsinkin tässä teoksessa miljöön kuvaukseen. Nautin suunnattoman paljon tilanteista, joissa espanjalainen, välimerellinen ilmasto ja maisema pääsevät esille. Sisar talossani on jotenkin niin kauniin haikea mutta kuitenkin valoisakin tarina. Jos jotain kriittisempää kirjasta etsii, niin alkupuolella tuli tunne, että sitä, miten Maria koki Emman olevan hänelle käytännössä ventovieras, korostettiin liiankin usein. Tämä on kuitenkin niin pieni juttu, ettei se kokonaisuuteen vaikuttanut kuitenkaan. Tietyllä tapaa tarina on viihteellinenkin, kaikesta syvyydestä huolimatta, mutta älykkäällä tavalla. Sisar talossani on elämänmakuinen ja melankolinen tarina sisaruudesta. Se saa pohtimaan varsinkin sitä, miten todellisuus voi näyttäytyä meille niin eri tavoin tai ylipäätään muistamaan, että kuinka helposti oletamme tietävämme toisen todelliset ajatukset ja toimimme sen pohjalta.

Annoin katseen levätä tutussa maisemassa. Ja palasin ensimmäiseen päivääni talossa. On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdotonta palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Kannattaa kurkata myös Leenan ajatukset kirjasta!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Stephen King: Julma leikki

Stephen King: Julma leikki
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Gerald's Game 1992
Suomentanut: Heikki Karjalainen
Sivuja: 367

Siinä kahdenkymmenen sekunnin ajan ( jos häneltä olisi kysytty, kuinka kauan pakokauhukohtaus kesti, hänen arvauksensa olisi ollut ainakin kolme minuuttia ja luultavasti lähempänä viittä) hän oli täysin sen kourissa. Pieni selväjärkisen tietoisuuden liekki tuikki syvällä hänen sisällään, mutta se oli avuton - pelkkä tyytymätön katselija, joka näki sängyllä kiemurtelevan naisen viskovan hiukset hulmuten päätään puolelta toiselle kieltäytymisen merkiksi ja kuuli hänen käheät, pelokkaat huutonsa.

Jo pitkän taipaleen yhdessä kulkeneen aviopari Burlingamen avioelämä on ainakin miehen Geraldin mielestä lisähehkun tarpeessa ja pariskunta päätyy syrjäiselle kesämökille toteuttamaan Geraldin uudenlaista fantasiaa. Gerald sitoo vaimonsa Jessien sängyntolppiin oikeilla käsiraudoilla ja aluksi idea ei tunnu Jessiestä niin kovin pahalta. Senhän piti olla vain viatonta, uudenlaista leikkiä tuomassa lisäkipinää petipuuhiin. Mutta hyvin pian Jessien olo alkaa muuttua tukalaksi eikä hän halua enää jatkaa. Outo kiilto silmissään Gerald ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsa Jessien käskyjä irroittaa hänet käsiraudoista. Mitä enemmän Jessie hätääntyy, sitä hurjemmaksi Gerald muuttuu. Sitten... yksi potku, yksi hurja lento, yksi kova rusahdus ja sitten hiljaisuus. Leikkinä alkanut episodi muuttuukin Jessien henkilökohtaiseksi helvetiksi. Jessie on kahlittuna alasti sänkyyn korvessa, eikä apuja ole saatavilla. Kaukaa kuuluu moottorisahan ärjyntä ja mökin takaovi paukkuu tuulessa. Sitten jostain läheltä kuuluu murinaa...haukuntaa... Seuraava vuorokausi tulee syöksemään Jessien kauheiden painajaismaisten tapahtumien keskelle. Ulkoa tulevat uhat yhdessä Jessien pään sisällä käydyn myrskyn kanssa vievät hänet hulluuden partaalle. Lopulta Jessie on valmis jopa kuolemaan päästääkseen kaiken kauheuden keskeltä pois. Mutta onko vielä Jessien aika luovuttaa?

" En, en tunne", Jessie sanoi. " En minä tiedä, kuka sinä olet, en tiedä, en tiedä, en tiedä!"
"Minähän olen Kuolema ja minä palaan tänä yönä. Tosin minusta tuntuu, että tänä yönä en tyydy pelkästään seisomaan nurkassa; minusta tuntuu, että tänä yönä minä hyökkään kimppuusi...tällä...tavoin!
"

Julma leikki on jälleen kerran tehokas muistutus siitä, miksi Stephen King on kiistaton kauhun kuningas kirjallisuudessa. Vaikka teoksen julkaisusta on jo reilusti yli 20 vuotta, se jotenkin silti solahtaa aika vaivattomasti nykyhetkeenkin teemojensa myötä. Julma leikki on rankka matka ihmispsyykkeeseen elämän ja kuoleman välimaastossa. Lukija pääsee Jessien mielen sisään mukaan tarinaan niin todentuntuisesti, että ihokarvat nousevat monesti pystyyn. Jessien mielessä juttelevat vanha koulukaveri Ruth sekä Pikkuvaimo eli Pikkis ovat Jessien ainoa lohtu ja apu tuon painajaismaisen taistelun keskellä. Janoissaan ja kylmissään olevan Jessien epätoivo kasvaa hetki hetkeltä. Ei riitä, että hän joutuu tosissaan taistelemaan selviytymisestään raudoissa kun vanhat muistot nousevat pintaan ja vaativat tulla kohdatuksi. Ja kuka tai mikä oikein on avaruuscowboy...

Kauhu kasvaa tarinan edetessä samalla kun Jessien epätoivo. King luo tarinaa taiturimaisesti ja Jessien ahdistus tarttuu väkisinkin. Julma leikki on kauhutarina, joka myös paikoin yököttää, ahdistaa. Juuri kuten voi tällaiselta tarinalta olettaakin. Tarinassa on myös aika vahvasti läsnä naiseus, jota tarkastellaan hyväksikäytön, riistämisen ja muiden kipeiden teemojen kautta. Jessie ei kuitenkaan tyydy uhrin rooliin vaan löytää sisukkuutensa, eläimelliset vaistonsa yrittää selviytyä. Mutta riittääkö se miten pitkälle? Kirjan loppupuolella tarinassa oli makuuni ehkä hieman turhaakin juttua, mutta kyllä tämä silti lukeutuu kärkipäähän lukemissani Kingeissä. En ole tainnut tosin huonoa Kingiä vielä lukeakaan, mutta paljonhan minulla toki vielä on häneltä lukematta.

Kyyneleet valuivat taas Jessien poskia pitkin, mutta hän ei tiennyt, itkikö hän koska oli mahdollista - ja se oli viimeinkin lausuttu ääneen - että hän voisi tosiaan kuolla tähän sänkyyn, vai koska hän ensimmäistä kertaa ainakin neljään vuoteen oli edes ollut vähällä ajatella tuota toista huvilaa, sitä joka oli Dark Score -järven rannalla, ja sitä mitä siellä oli tapahtunut päivänä jona aurinko oli sammunut.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Sivuja: 223

Elämän merkitykselliset hetket ovat tapahtuessaan niin ohikiitävän lyhyitä ja itsestään selviä, että ne tulee kuitattua murahduksella tai hymähdyksellä. Vasta jälkeenpäin ymmärtäisi avata suunsa, kiittää tai sanoa rakastavansa. Nyt olisin antanut mitä tahansa tunteakseni Johannan hellän käden hipaisemassa kasvojani tai sen lämpimät, täydet ja melkein kuivat huulet ohimollani. 

Helsinki jossain tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos on suistanut tutun maailmamme kohti tuhoa. Jatkuvat sateet, raunioitunut kaupunkimiljöö yhdessä vaarallisten tautien kanssa saa ihmiset suuntaamaan kohti pohjoista, jossa oletetaan elämän olevan ainakin hieman helpompaa. Runoilija Tapani Lehtinen ei ole kuullut toimittajavaimostaan Johannasta vuorokauteen. Tapani tietää, että muutenkin jo ylikuormitettu poliisi ei ole kiinnostunut Johannan kohtalosta. Tapani myös tietää, että Johannan puhelinhiljaisuus ei ole normaalia, vaan jotain on tapahtunut. Ennen katoamistaan Johanna oli tutkinut ns. Parantajan tapausta. Parantajaksi kutsuttiin henkilöä, joka murhasi ihmisiä joiden koki olevan toimillaan vaikuttamassa ilmastonmuutokseen. Epätoivoissaan Tapani alkaa itse etsimään Johannaa, samalla kun pelkää, että jotain peruuttamatonta on jo ehtinyt tapahtua. Joulu lähestyy, loppumaton sade jatkaa putoiluaan, ja Tapani joutuu yhä syvemmälle katoavan maailman syövereihin Johannaa etsiessään.

Olin lopen uupunut. Tuntui, että kaikki oli turhaa ja että kaikki mihin tartuin oli vain tuloksetonta hapuilua. Olin pettynyt itseeni, olin pettänyt Johannan luottamuksen. Lupaukset, jotka olin antanut: minä autan sinua aina, minä rakastan sinua aina, minä teen mitä tahansa, jotta sinun on helpompi.

Rauhoitu, Tapani, rauhoitu, sanoin itselleni. 

Lupauksen voi pitää, vaikka sitä ei heti kykenisikään lunastamaan.

Melkein kolme vuotta sitten tutustuin Antti Tuomaisen tuotantoon lukemalla Synkkä niin kuin sydämeni sekä Tappaja, toivoakseni -teokset. Silloin jo ihastuin Tuomaisen tyyliin rakentaa erilaista, syvällisempää dekkaritarinaa ja päätin lukea ko. herran tuotantoa ehdottomasti vielä lisääkin. Välipäivien luettavaksi päätyikin omasta hyllystä vihdoin Parantaja, joka voitti vuonna 2011 Vuoden johtolanka- palkinnon. Maailma, jonka Tuomainen näyttämöksi tarinalle rakentaa, on timanttinen. Dystooppinen Helsinki on niin pelottavan kiehtovan kuuloinen, että siitä lukisi mielellään lisääkin. Tapa, miten Tuomainen kuvailee miljöötä, on melkein maaginen.

Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi.

Parantajan juoni on sinänsä kiehtova. Se on yhtälailla dekkaritarina kuin tarina rakkaudesta, ihmisyydestä. Jostain syystä en kuitenkaan tullut siinä määrin juonen imaisemaksi kuin olisin olettanut kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella. Ennemminkin nautin juuri tuosta miljöökuvauksesta kun taas juonen kohdalla koin vähän harhautuvani muille raiteille. Lukukokemuksena Parantaja jää mielestäni juuri noiden kahden aikaisemman luetun varjoon, vaikkakin tietyt elementit kirjassa ovatkin huikean hienoja. Tulen ehdottomasti kuitenkin lukemaan Tuomaiselta lisääkin!

Muistan kuinka pohdin kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Ehkä minun tulisi olla tyytyväinen, kun tiedän vastauksen.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvo: Pyhä peto
Kustantaja: Tammi 2016
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 354

Nälkäni oli muuttanut muotoaan. Siitä oli tullut jotain, jota en osannut silloin nimetä, mutta johon päätin vaistomaisesti ja ehdoitta luottaa. Minun kaupunkiani ei ollut vallannut ainoastaan kevät, vaan sitäkin väistämättömämpi ymmärrys, jonka ympärille kaikki kiertyi ja selittyi. Vain minulla oli oikeus häneen, joka oli kadulla saanut silmäni sokeiksi muulle, polveni veteliksi, isäni tuskastumaan kuhnailuuni ja tohtorin pojan halveksimaan meitä ja varsinkin minua.

Varsova 1939. Köyhyyteen pudonneen katolisen aatelisperheen isä on sokeutumassa ja käy aina torstaisin juutalaisen tohtori Warszawskin vastaanotolla poikansa saattamana. Isän ollessa tohtorin vastaanotolla Amerikasta ja näyttelijän urasta haaveileva 16- vuotias poika istuu keittiössä ja taistelee houkutusta vastaan; keittäjätär keittää ihanalta tuoksuvia keittoja, joita mielellään tarjoaisi pojallekin. Isä on kuitenkin kiivaasti kieltänyt armopalat. Mutta sitten eräänä iltana kotimatkalla he näkevät pari nuorta miestä, joista erityisesti toinen suorastaan räjäyttää pojan tajuamaan oman miehuutensa, halunsa, olemassaolonsa. Kun keittäjätär tajuaa, että pojan ihastuksen kohde on juuri tohtori Warszawskin poika Mojsze, ovat vuosikymmenien yli kantavan petoksen siemenet kylvetty. Mutta sitä ennen on kuuma kesä, hetket salaisessa poukamassa, muulta maailmalta piilossa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja koittaa paluu Varsovaan. Natsien marssiessa kaupunkiin niin pojan kuin Mojszen perheiden elämät muuttuvat lopullisesti. On himo, on kielletty rakkaus, on kateus. Pinnan alla piilee niin paljon ja niin väkevää, mutta kaikki se on pidettävä piilossa, sillä lopulta kyse on vain siitä, että saatko elää vai tuletko tapetuksi. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän; totuus vai toivo? Kuinka pitkälle olet lopulta valmis menemään pelastaaksesi vain itsesi?

Miksi emme saaneet itse päättää hetkeä, jolloin maailma sortui ympärillämme?

Vuosikymmeniä myöhemmin New Yorkissa Mojsze Warszawskina tunnettu rakennusalan suuri nimi ja taiteen ystävä, mesenaatti on täyttämässä pian 88 vuotta. Tarkoin rakennettu elämä näyttäytyy ulospäin menestyksen huipentumana, mutta miksi hän tuntee niin suurta tyhjyyttä, kaipuuta ? Voiko niin harkiten, petokselle rakennetun elämän perustukset kestää ainiaan? Hän pystyy rakennuttamaan toinen toistaan kunnianhimoisempia pilvenpiirtäjiä, mutta voiko hän hallita elämäänsä loppuun saakka? Koittaako meille kaikille aina kuitenkin lopulta tilinteon hetki ja olemmeko valmiita siihen?

Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?

Sami Hilvon
Pyhä peto on niitä kirjoja, jotka saavat olon kiitolliseksi. Kiitolliseksi siitä, että saa lukea niin valtavan taitavaa ja hienoa kotimaista proosaa, joka ei yhtään kalpenisi maailmalla käännöskirjojen lukuisassa joukossa. En ole lukenut Hilvolta aikaisemmin muuta, mutta nyt kyllä kasvoi kiinnostus etsiä käsiini hänen aikaisemmat teoksensa, Rouva S. sekä Viinakortti. Pyhä peto on teos, joka pureutuu väkevästi rakkauden ja sodan mutta myös halun tematiikkaan. Onko sodassa ja rakkaudessa todellakin kaikki sallittua ja jos, niin millä hinnalla? Kuka voi määrittää, mitä voi ja saa haluta? Kirja jakautuu kahteen osaan, joista vahvin sijoittuu Varsovaan ja sodan varjoihin. Noissa varjoissa kielletyt tunteet  ja toisaalta myös halu ylipäätään pysyä hengissä, saavat ihmiset tekemään kauaskantoisia valintoja. Nykyajan New Yorkissa Mojszeksi esittäytyvä vanhus puolestaan piirtää vahvaa henkilökuvaa kylmästä miehestä, jollaista ei itse ehkä haluaisi edes tuntea. Vai voiko niin ajatella? Onko nuori ihminen kohtuuttoman edessä joutuessaan sodan aikana tekemään valintoja, joissa pahimmillaan punnitaan niin oma kuin toistenkin oikeus elää? Hilvo on luonut tuosta vanhasta herrasta ristiriitaisen ja kiehtovan henkilöhahmon. Toisaalta hänen ajatuksensa ja valintansa puistattavat, toisaalta häntä ymmärtää ja sääliikin.

Pidän siitä, että Hilvo jättää tilaa lukijalle oivaltaa ja tulkita asioita itsekin. Pyhässä pedossa on paljon elementtejä, jotka tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen: vahva ajankuva, kielletyt tunteet, nuoren ristiriitainen mielenmaailma, menneisyyden taakka. Myös nimen symboliikka herättää paljon ajatuksia. Se haastaa pohtimaan, mikä on pyhä peto, mitä se kirjassa symbolisoi? Miten se itse kullekin avautuu. Valtavan hieno kirja ja nousee varmasti tämän lukuvuoteni kärkikastiin!

Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.

Pyhästä pedosta myös mm. Leena Lumin ja Arjan blogeissa, käys kurkkaamassa!


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Steinar Bragi: Sumu

Steinar Bragi: Sumu
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Hálendio 2011
Suomentanut: Tuomas Kauko
Sivuja: 287

Pikku lampaani, vuonani mun,
anna kasvaa lihasi sun.
Eipä aavista, että tie
sen myöhemmin pataan vie.

Neljä matkalaista jeepissä jossain sumun keskellä Islannin ylängöllä. Sen piti olla huoleton irtiotto arjesta, pieni roadtrip vanhojen kavereiden kesken. Aikansa sumun keskellä ajettuaan he törmäävät taloon joka tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä keskelle ei mitään. Taloa asuttaa vanha pariskunta, joista varsinkin ukko tuntuu olevan omissa maailmoissaan huolestuttavassa määrin. Talon emäntä ei tunnu ilahtuvan matkalaisista, mutta majoittaa heidät kuitenkin taloonsa. Heillä ei ole aavistustakaan, missä he tarkalleen ottaen ovat, sillä kännykät ja gps ovat lakanneet toimimasta. Nelikko päättää hengähtää talossa ainakin yön yli ja tehdä sitten uuden tilannearvion, miten he pääsevät jatkamaan matkaansa. Heidän mukana ollut koira kuitenkin katoaa omituisesti ja ympärillä alkaa muutoinkin tapahtua asioita, joita on vaikea järjellä selittää. Vähitellen kylmä pelko alkaa hiipiä heidän jokaisen mieleen ja ainoa ajatus on vain päästä paikasta pois. Kaikennielevän sumun keskellä alkaa näyttää siltä, että se on mahdoton tehtävä. Nelikon keskinäiset välit joutuvat koetukselle siinä missä jokaisen oma mieli alkaa rakoilla pikkuhiljaa kaiken ahdistavan keskellä. Missä he oikein ovat ja miksi he eivät pääse sieltä pois? Onko talon asukkailla sormensa tässä oudossa pelissä mukana ja mitä he oikein heistä tahtovat?

Egill kääntyi ympäri ja katosi rakennuksen sisään. Hrafn seisoi pitkään paikallaan tuijottaen valokuvaa. Sitten hän käänsi katseensa hiekkaan ja kahteen luuhun, jotka saattoivat hyvinkin olla linnun luita, mutta yhtä hyvin hiiren, rotan, ketun tai ihan minkä hyvänsä.
Heidän täytyi päästä pois.

Islantilaisen Steinar Bragin Sumun takakansi teksti yhdessä kannen kuvan kanssa herätti kiinnostukseni. Lähtöasetelmat ainakin tuntuivat sellaisilta, että parhaimmillaan niistä syntyisi hyytävän hyvä lukukokemus. Jostain syystä juuri tuon tyyliset tarinat, missä joukko ihmisiä on tavalla tai toisella eristyksissä, kiehtovat minua kovasti. Sumu alkaa koukuttavasti jo ensimetreillään. Ja se ympäristö, missä ollaan, tuo oman tehonsa tarinaan. Islannin jylhät erämaat, ja sumu joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle. Steinar käyttää aika paljon tarinassa aikaa siihen, että kertoo päähenkilöiden taustoista. Tällaisessa tarinassa se on ehkä hieman ristiriitainen piirre, sillä vaikka se tuo henkilöihin syvyyttä, se toisaalta myös vie huomiota itse tarinasta ja jännityksen luomisesta. Ehkä juuri siksi Sumu ei lukukokemuksena ollut niin pelottava kuin olin olettanut. Steinar kirjoittaa sujuvasti ja kyllä tarinassa on koko ajan sellainen mukava jännite, joka kasvaa tarinan edetessä. Varsinkin loppupuolelle mentäessä jännityksen taso nousee hienosti. Ja sitten se loppu...se jos mikä heittää Sumun kirjana aika omiin sfääreihinsä ja alun ristiriitaisten tunteitteni jälkeen voin sanoa, että positiivisella tavalla. Se on kuin tuulenhenkäys joka puhaltaa korttitalon nurin ilman että ehdit tajutakaan. Se haastaa katsomaan juuri luettua eri silmin ja saa haluamaan alkaa lukemaan kaikki uudestaan alusta. Aluksi olin kieltämättä vähän ärtynytkin, että mitä ihmettä, mitä minä juuri luin ja mitä kirjassa oikein tapahtui. Se todellakin haastaa lukijan omankin mielensä syövereihin eikä jätä ihan heti rauhaan.

Tässä maailmassa on ulottuvuuksia, joita me emme näe.

Myös mm. Annika on uponnut Sumun syövereihin.

perjantai 9. joulukuuta 2016

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: The Girl with All the Gifts 2014
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 407

Hänen kaulaansa varten on myös hihna, ja se kiristetään viimeisenä, kun hänen kätensä ja jalkansa ovat lujasti kiinni, ja se tehdään aina takaapäin. Hihna on suunniteltu niin, että heidän ei tarvitse laittaa käsiään hänen kasvojensa eteen. Toisinaan Melanie sanoo: " En minä pure." Hän tarkoittaa sen vitsiksi, mutta kersantin väkeä se ei naurata. Kersantti nauroi kerran, ensimmäisen kerran kun sanoi sen, mutta nauru oli ilkeää. Sitten kersantti sanoi: " Ikään kuin antaisimme sinulle siihen tilaisuuden, höpönassu."

Melanien maailma rajoittuu omaan selliin ja luokkahuoneeseen, johon hänet kärrätään pyörätuoliin siduttuna joka aamu. Melanie ymmärtää, että jotain erikoista on varsinkin luokan muissa oppilaissa, mutta toisaalta hänetkin on sidottu pyörätuoliin. Ainoa valopilkku kaiken harmaan ja hämmentävän keskellä on opettaja Helen Justineau, ihana neiti Justineau. Hän kertoo luokalle tarinoita maailmasta, jota Melanie luokkatovereidensa tavoin ei ole koskaan päässyt näkemään. Melanie ihailee ja palvoo neiti Justineauta eniten mitä mitään muuta hänen pienessä maailmassaan. Melanie on ajatellut, että ehkä hän on erilainen kuin nuo muut tuoleihinsa sidotut lapset, mutta kun hän eräänä päivänä alkaa tuntea samoja oireita mitä toisilla lapsilla on, hän järkyttyy. Mikä hän oikein on ja miksi sotilaat käyttäytyvät heitä kohtaan niin vihamielisesti, toisin kuin neiti Justineau? Eihän hän ole tehnyt mitään. Vai onko sittenkin kyse siitä, mitä hän saattaa pian tehdä?

Helen Justineau on joutunut työtehtävään, joka osoittautuu vielä luultuakin hankalammaksi, mutta yllättävävistä syistä. Helen tietää, ettei hänen pitäisi sortua minkäänlaisiin tunteiluihin, sillä pienikin virheliike voi koitua kuolemaksi. Ehkä kaikki olisi mennytkin hyvin, ellei oppilaiden joukossa olisi ollut tuota merkillistä tyttöä, Melanieta. Melanien pohjaton uteliaisuus kaikkeen mitä Helen heille opetti tuntui kaiken keskellä yhtä aikaa hämmentävältä mutta myös lohdulliselta. Inhimilliseltä. Mutta juuri siihen hänellä ei olisi varaa, inhimillisyyteen tai sen etsimiseen mistään siitä minkä keskellä hän joutuu työskentelemään. Hänen pitäisi vain kylmästi ottaa työ asiana, josta hänen tulee suoriutua tehokkaasti, ilman tunteiluja. Mutta sitten..

Hän ei tukahduttanut myötätuntoa ajoissa. Hän ei muistuttanut itseään, kuten muistuttaa jokaisen päivän alussa, että kun projekti päättyy, Majakka hakee hänet ilmateitse tukikohdasta samalla tavalla kuin oli tuonut hänet sinne. Nopeasti ja vaivattomasti, kaikki tavarat mukaan, kukaan ei edes tiedä hänen olleen täällä. Tämä ei ole elämää. Vain muista riippumattomia rutiineja, jotka pyörivät itsestään. Hän voi poistua täältä yhtä puhtain meilin kuin saapui, jos ei vain anna minkään vaikuttaa tunteisiinsa. 
Se saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä. 

M.R. Carey oli tätä ennen minulle nimenä vieras, mutta kun perehdyin hänen taustoihin, sieltähän pompsahti hyvinkin tuttuja elokuvia, joiden käsikirjoitus on hänen; Marvelin X-Men sekä Fantastic Four. Carey on kirjoittamisen moniosaaja, joka on kirjoittanut niin romaaneja, sarjakuvia kuin elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoituksia. Maailman lahjakkain tyttö kuljettaa lukijan sangen post-apokalyptiseen miljööseen, missä Romahduksesta selviytyneet ihmiset yrittävä kaikin tavoin pitää zombien valtaamassa maailmassa ihmisyydestä kiinni. Erityisesti neiti Justineau joutuu kamppailemaan sen pelottavan kysymyksen kanssa, että mikä meidät lopulta määrittää saaliiksi, mikä saalistajiksi ja missä menee inhimillisyyden raja. Aika yllättävää kyllä, mutta on pakko todeta, että Maailman lahjakkain tyttö on ensimmäinen zombie-tarina, joka koskettaa ja puhuttelee yllätävänkin voimakkaasti. Carey on onnistunut luomaan tarinan päähenkilöistä kiehtovia ja omalla tavallaan rosoisiakin henkilöitä. Kaiken keskellä on Melania, tyttö joka on jotain niin merkityksellistä, että hänestä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus kiinni. Hän voi olla avain toivoon. Erityisesti Melanien hahmo on hurjan kiinnostava ja ajatuksia herättävä. En muista aikaisemmin esimerkiksi zombie-elokuvia katsoessa tunteneeni niitä kohtaan muuta kuin lähinnä epämiellyttäviä tunteita, empatiasta nyt puhumattakaan. Mutta Maailman lahjakkain tyttö ja Melanie nostavat zombie-tarinat uudelle tasolle, josta pidän kovasti. Tarina saa lukijan pohtimaan ihmisyyttä ja sen rajoja. Se koskettaa, jännittää, nostaa sykettä, hymyilyttääkin.

Carey kirjoittaa todella sujuvasti ja suomennos tuntuu myös erittäin onnistuneelta. Maailman lahjakkain tyttö on mielestäni aika monenlaisen lukijan kirja, vähän yllättäenkin. Se ei ole perinteinen zombie-romaani, jossa pääpaino on kärjistettynä verellä ja suolenpätkillä vaan se sukeltaakin syvemmälle. Se on oikeastaan aika nerokas romaani genressään samalla sen tyypillisiä rajoja upeasti venyttäen. Tämähän pyörii muuten elokuvissakin tällä hetkellä, tarkoitus olisikin mennä katsotaan mikäli aikataulut antavat myöten. Taikakirjaimet-blogin Taija on lukenut tämän alkuteoksen pari vuotta sitten, kannattaa kurkata hänenkin ajatukset kirjasta!

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen: Törmäys
Kustantaja: Tammi 2016
Sivuja: 361

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.
Sekunti imaisi heidät sisäänsä. Kuin hyökyaallon tai uppovan laivan pysähtymätön ja pysäyttämätön imu. Myrskytuulen, salaman, suonsilmäkkeen käsittämätön voima.

Yksi kesäinen päivä. Nuori nainen, jonka mielessä jo rakastetun lämmin iho, hekuma. Tyttö ja poika, nuoren rakkauden hehkussa. Sivustakatsoja, ohikulkija. Äiti kampaamotuolissa. Vielä hetken kaikki hyvin, niin monen mieli täynnä ihanaa odotusta tulevasta. Sitten rysähtää, tapahtuu törmäys ja kaikkien heidän maailma sirpaloituu. Yksi kuolee, yksi vammautuu ja yksi heistä kantaa taakkaa lopun elämänsä siinä missä toiset surua, vihaa ja kaipausta. Miro makaa teho-osastolla ja yrittää tajuta kaiken tapahtuneen. Myös Nadja makaa samassa sairaalassa, mutta siinä missä Miro vammautumisestaan huolimatta vielä elää, on Nadja kuollut. Lähtenyt pois. Lopullisesti. Poliisikuulustelujen jälkeen Aamu palaa kotiinsa kera järkytyksen ja syyllisyyden. Kuinka hän on voinut juuri tappaa jonkun ihmisen, noin vain, kun hetkeä aikaisemmin kaikki oli vielä niin hyvin? Yksi pieni ohikiitävä sekunti ja kaikki on toisin. Miten Nadjan vanhemmat selviävät siitä, että ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa? Miten Miro voi edes yrittää jatkaa elämää kun Nadja on kuollut ja hän itse pahoin loukkaantunut? Entä kuinka Aamu pystyy elämään sen tosiasian kanssa, että hän on aiheuttanut nuoren tytön kuoleman; voiko sellaisen tiedon kanssa edes elää? Ja sitten on vielä sivullinen, ohikulkija, joka sattuu paikalle ja todistaa tuota kauheaa tragediaa, katsoo heitä silmästä silmään kun rysähtää. Törmäys laukaisee hänessäkin liikkeelle jotain, joka ei jätä rauhaan. Yksi kesäinen päivä. Yksi törmäys. Mikään ei ole ennallaan.

Tajusin hirveän asian.
Koko loppuelämä tulisi päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen olemaan aina uudelleen kaiken sen huomaamista ja muistamista, mitä olin menettänyt.
Ja minä en saisi koskaan takaisin, vaikka olisin valmis tekemään mitä.

Törmäys
on Annamari Marttisen kahdeksas romaani. Olenkin lukenut kahta edellistä lukuunottamatta kaikki muut hänen teoksensa ja pitänyt jokaisesta. Törmäys jatkaa haastavien teemojen käsittelyä eikä jää aikaisempien Marttisen romaanien varjoon siinäkään suhteessa. Marttinen uskaltaa käsitellä kipeitäkin aiheita ja tekee sen taidokkaasti, mässäilemättä. Törmäyksen tematiikkahan on aika hurjan valtava, puhutteleva. Törmäys on lukijan sydämen aika helläksi raastava kuvaus syyllisyydestä, kuolemasta ja menetyksen tuomista monista kipeistä tunteista. Se ei kuitenkaan osoittele, syytä tai anna valmiita tulkintoja. Se pakahduttaa ja saa olemaan liikenteessä entistä tietoisempi niin omista kuin muiden liikkeistä. Se muistuttaa, että yksi anoa sekunti voi muuttaa kaiken. Törmäys on jälleen väkevä taidonnäyte pitkänlinjan kirjailijalta, joka teoksillaan koskettaa, ravisuttelee ja haastaa kohtaamaan omatkin sisäiset pelkonsa.

Hetken oli aivan hiljaista kuin maailma ja elämä olisi loppunut heidän ympäriltään.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Kustantaja: Into 2016
Sivuja: 329

Havainnot on tehty jälkeenpäin, kun olemme pähkäilleet, mikä olisi voinut mennä toisin. Jos vaikka vain yksi asia, vaikka vain yksi pieni ja merkityksetön asia, olisi mennyt toisin. Vaikka tiedämme, ettei sillä ole merkitystä. Kaikki on päätetty jo aiemmin, asioiden esihistoriassa; viivat tähtien välillä piirrettyn, langat viritetty. Ja nyt. Palikat kaatuvat.

Täydellinen perhe. Neljä niin kaunista tytärtä, kuin äitinsä säkenöiviä jatkeita. Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Sitten, kesä 1994. Kesä, jolloin Kurt Cobain kuoli. Muut perheet matkustavat muihin maihin, mutta tämä täydellinen perhe matkustaa taas saareen isän kesäloman alkaessa. Sisaruskatraan vanhin, 15-vuotta täyttävä Aliisa hehkuu nuoruuden vimmaa ja kauneutta. Muutaman vuoden Aliisaa nuorempi Ada jää mielessään täysin Aliisan varjoon ja kantaa sisimmässään syvää vihaa ja kateutta isosiskoaan kohtaan.

Aliisa Amanda.
Maailman kaunein tyttö.
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.
Pienenä haaveilin, että leikkaisin Aliisan vaaleat kiharat irti ja liimaisin ne päähäni.

Päivät saaressa soljuvat eteenpäin tuttuja uomiaan. Pienemmät sisarukset Anni ja Alma eivät vielä isosisarustensa jännitteistä tiedä mitään. Naapurimökissä majaileva filosofian opettaja hakeutuu perheen ja erityisesti Aliisan seuraan vaimonsa harmiksi. Ada puolestaan tutustuu nuoreen Ilkkaan, jonka kanssa voi hetkeksi unohtaa sisällä jäytävät ikävät tunteet. Muiden silmissä perhe näyttää niin onnelliselta, täydelliseltä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu jo lujaa. Sitten tapahtuu jotain, petos, joka jättää polttomerkkinsä perheen jokaiseen jäseneen lähtemättömästi, muuttaa tapahtumien kulun suuntaa.

Äidin ääni. Se on luja ja voimakas, mutta kuulen surun. Näen Aliisan kasvot, ne ovat aivan punaiset, ja itku on puristumassa niistä ulos, nenä ja huulet ovat turvonneet.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vaan puhuttiin, äiti kiltti.

Aino Kivi
(1985) on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä draamaopettaja. Maailman kaunein tyttö on hänen ensimmäinen romaaninsa. Romaani kertoo erityisesti sisarussuhteiden monimutkaisuudesta ja intensiivisyydestä, mutta yhtä lailla myös naiseksi kasvamisen herkkyydestä ja siitä miten vaikeaa voikaan olla taistella itsensä näkyväksi suhteessa muihin. Toisaalta se kertoo monin tavoin myös nuoruuden vimmaisesta mielenmaailmasta. Maailman kaunein tyttö on niin iso, väkevä ja puhutteleva esikoisromaani, että sitä ei voi tunkea mihinkään yhteen muottiin. Taidokkaasti Kivi luo tarinaa Adan, Annin ja Alman kerronnan kautta niin, että kaikkialla on kuitenkin läsnä Aliisa.

Aliisa Aliisa Aliisa
Aliisa Aliisa Aliisa
Äh.

Kohtalokkaan kesän jälkeen tarina kulkee nykypäivään saakka Aliisan sisarusten kertomana. Pala palalta alkaa rakentua kuva siitä monisärmäisestä mosaiikista, mikä Aliisan kohtalon ympärille on muodustunut ja kuinka kunkin sisaren elämä on jatkanut kulkuaan. Maailman kaunein tyttö, Aliisa, alkaa myös saada lukijan mielessä tarkemmat ääriviivat ja muuttua vielä näkyvämmäksi mitä alussa. Sisarusten kerronnat ovat vahvasti omaäänisiä ja jokainen tulee hienosti liki lukijaa. Maailman kaunein tyttö repii, raatelee, hellii ja hyväilee lukijan sielua. Maailman kaunein tyttö on yksi vahvimpia koskaan lukemiani esikoisteoksia. Se on verevä, väkevä. Se huutaa ja raapii, mutta lopulta lohduttaa.

Kurt Cobainin sanoin:

It's better burn out than fade away...

Kannen tekijästä en löytänyt mainintaa, mutta oma erikoismainintani siitä, sillä se on todellakin upeasti kirjan maailmaa kuvaava. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja
Nuoren tytön elämä Lodzin ghetossa
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Rywka's Diary. The Writing of a Jewish Girl from the Lodz Ghetto (2015)
Toimittaja: Anita Friedman
Suomentanut: Tapani Kärkkäinen
Sivuja: 246

Tiedätkö, joskus kun on todella raskasta, minä ihailen elämää. Ja ajattelen. Juuri sillä samalla hetkellä nimittäin toiset itkevät, mutta toiset nauravat, toiset kärsivät jne. Ja samaan aikaan toiset syntyvät ja toiset kuolevat, toiset sairastavat jne. Ne, jotka syntyvät, alkavat kasvaa, aikuistuvat elääkseen ja kärisäkseen. Mutta silti kaikki haluavat elää, kaikki pyrkivät raivoisasti kohti elämää, ja niin kauan kuin ihminen elää, hän (joskus ehkä alitajuisesti) ylläpitää toivoa, ja siitä huolimatta, että elämä on raskasta, se on myös kaunista.

Vuonna 1945 eräs neuvostoarmeijan naislääkäri löysi Auschwitsin raunioista hyvin säilyneen 14-vuotiaan Rywka Lipszycin päiväkirjan. Jostain syystä hän kuitenkin piti päiväkirjan hallussaan niin, että vasta vuonna 2008 hänen perillisensä antoivat päiväkirjan eteenpäin tutkittavaksi ja dokumentoitavaksi. Päiväkirja päätyikin Pohjois-Kalifornian holokaustikeskukseen ja siellä sen arkiston- ja kirjastonhoitajalle Judy Jonesille. Yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa Jones alkoi käännättämään ja tallentamaan päiväkirjaa muillekin kerrottavaan muotoon. Useiden vuosien uurastuksen jälkeen Rywka ei enää ollut vain nimi tiettyjen ihmisten mielessä, sillä Rywkan tarina oli nyt valmis kerrottavaksi muulle maailmalle. Hän ei olisi enää yksi niistä nimettömistä holokaustin uhreista. Sanat, jotka hän tuolla kauheuksien keskellä kirjoitti, elävät nyt voimakkaampana kuin koskaan.

Niin, näinä aikoina saamme tutustua ihmisiin perinpohjaisesti ja ikävä kyllä petymme jatkuvasti. [...] Voi, kaikki on niin kauheaa, ihan mahdottoman kauheaa... Ja jäljelle jää vain yksi asia: Jumalan rukoileminen! Jumala, auta meitä!

14-vuotias juutalaistyttö Rywka Lipszyc oli pitänyt päiväkirjaa kouluvihkoonsa puolen vuoden ajan elämästään Lodzin ghetossa. Rywka oli menettänyt monen muun tavoin traagisesti jo vanhempansa sekä osan sisaruksistaan, mutta päätyi itse pikkusiskonsa kanssa sukulaistensa hoiviin. Päiväkirjansa aloittaessaan Rywka oli jo elänyt ghetossa yli kolme vuotta. Rywka ei ole ainoa nuori, jonka tekemät päiväkirjamerkinnät ovat säilyneet, mutta hän kirjoitti päiväkirjansa juuri sen puolen vuoden ajan, joka oli ghetossa merkityksellinen. Toisaalta Rywkan kirjoituksista paistoi läpi voimakkaasti ortodoksijuutalaisen vahva ajatusmaailma ja usko, mikä myöskin tekee hänen päiväkirjastaan erityisen.

Pääsääntöisesti Rywka purki päiväkirjaansa omaa sisäistä ajatus- ja tunnemaailmaansa, mutta kuvaili myös gheton arkea niin jatkuvan työnteon kuin toisaalta koulun ja muiden askareiden jatkumon kautta. Paikoin Rywkan kirjoituksia lukiessa melkein unohtaa, missä ajassa hän on tekstiä kirjoittanut, sillä kaiken kauheankin keskellä hän on välillä kuitenkin vain teini-ikäinen tyttö, joka pohtii kovasti omaa identiteettiään ja elämää. Erityisesti hänen ystävyytensä tai oikeastaan rakkautensa hänen ns. opastajaansa Surciaa kohtaan tulee esille päiväkirjassa monessa kohtaa. Voi kuvitella, että ehkä juuri tuo tunne antoi Rywkalle voimia selvitä paremmin. Toisaalta kirjoittaminen oli selkeästi elintärkeä keino myös jaksaa ja selvitä, vaikka hän usein mainitsikin ettei kunnolla osaa tuoda kaikkia ajatuksiaan kirjoittamalla esille.

Kirja alkaa melkein 80-sivuisella tausta-osiolla, jossa mm. Judy Jones kertoo tiedossa olevien faktojen valossa niin kirjan työstämisprosessista kuin ylipäätään Rywkan taustoihin liittyvistä asioista. Kieltämättä ensin ihmettelin, että miksi melkein 1/3 kirjasta on taustoitusta, mutta hyvin pian lukiessani sitä ymmärsin, miten merkityksellinen osuus se on Rywkan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Pelkän päiväkirjan myötä Rywkan tarina olisi jäänyt jotenkin irtonaiseksi kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta. Kirjahankkeessa mukana olevat ovat tehneet ison työn selvittäessään niin tarkemmin Rywkan taustoja, sukulaisuussuhteita kuin lopullista kohtaloakin, että se väkisinkin tekee vaikutuksen ja tuo toisaalta Rywkan vielä lähemmäksi. Rywkan kirjoitukset ja viimeiset sanat luettuani tiedän, että hänen tarinansa tulee elämään mielessäni vielä pitkään.

Sinä hetkenä haluaisin ottaa syliini koko maailman, halata sitä, lämmittää. Silloin en lainkaan kadehdi niitä, joilla kaikki on hyvin, vaan tunnen suurta surua niiden edesstä, jotka kärsivät. Unohdan tyystin itseni, on kuin minua ei olisi. Haluaisin tehdä niin paljon maailman eteen, sillä näen miten valtavasti onkaan puutetta. Minun tulee niin sääli, että en tiedä miten päin olisin. Mutta tajuan, että enhän minä merkitse yhtään mitään tässä maailmassa, olen vain pelkkä tomuhaituvaenkä voi tehdä mitään.

Voi Rywka....

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Paulo Coelho: Vakooja

Paulo Coelho: Vakooja
Kustantaja: Bazar 2016
Alkuteos: A Espiã 2016
Suomentaneet: Jarna Piippo ( s.1-99) ja Sanna Pernu
( s.100-190)
Sivuja: 190

Muistot ovat täynnä oikkuja, eletyn elämän kuvia jotka yhä ahdistelevat meitä pienillä yksityiskohdilla ja vaimeilla äänillä. Uunituoreen leivän tuoksu nousee selliini ja muistuttaa minua päivistä, jolloin kuljin vapaana kahviloissa; se musertaa minua enemmän kuin kuolemanpelko ja sellin yksinäisyys.

Mata Hari ( oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle) oli historian kirjojen mukaan nainen, joka jätti harvan ihmisen kylmäksi. Hän herätti muissa ihmisissä niin ihastusta kuin kateutta ja varmasti vihaakin. Hän oli omaa identiteettiään vahvasti etsivä nainen, joka halusi rikkoa sovinnaisuuden rajoja. Hän halusi jäädä ihmisten muistoihin rohkeana ihmisenä eikä uhrina. Ahdistavasta avioliitosta lopulta eroon päässyt Mata Hari päätyi Pariisiin eksoottiseksi tanssijaksi ja tutustui moniin merkittäviin miehiin. Moninaisten vaiheiden jälkeen Mata Hari joutui lopulta aikamoisen juonittelun kohteeksi ja tuli pidätetyksi saksalaisten vakoojana. Hurjista ja monesti pitkälti sepitetyistäkin tarinoista tutuksi tullut Mata Hari kuitenkin uskoi viimeiseen asti, että joku hänen vaikutusvaltaisista tuttavista saa kumottua hänen saamansa teloitustuomion. Hänestä oli oikeastaan pöyristyttävää, että häntä saatettiin pitää vakoojana, mitä hän ei todellisuudessa omien sanojen mukaan ollut ainakaan sellaisessa mittakaavassa mistä häntä syytettiin. Sodan jaloissa hän vain yritti turvata oman selustansa. Kuitenkin, 15 lokakuuta 1917 Pariisissa hänet teloitettiin. Jäljelle jäi vahva legenda naisesta, jonka ainoa rikos oli, että hän oli vapaa ja itsenäinen nainen.

Minulla ei valitettavasti ole ketään muuta, jolle uskoa tätä. Me kaikki tiedämme, että minua ei tapeta typerän vakoilusyytteen takia vaan siksi, että päätin olla se josta olin aina unelmoinut, ja unelmista saa aina maksaa kaliin hinnan.

Paulo Coelho halusi kaunokirjallisin keinoin raottaa maailman kuuluisimmaksi vakoojaksi tituleeratun Mata Harin mysteeriä. Hän perehtyi mm. Mata Haria koskeviin Britannian tiedustelupalvelun asiakirjoihin, jotka julkistettiin vasta vuonna 1999. Kirjan loppusanoissa Coelho korostaa, että Vakooja ei missään nimessä edes yritä olla Mata Harin elämäkerta. Coelho on luonut olemassa olevien asiakirjojen ja tietojen pohjalta tarinan Mata Harin viimeisistä hetkistä sellissään Pariisissa ennen teloitusta. Faktojen ympärille hän on rakentanut kaunokirjallisin keinoin dialogit sekä sulauttanut joitakin kohtauksia yhteen. Vakoojassa Mata Hari kirjoittaa sellissään kirjeen puolustusasianajajalleen ja toivoo vielä kuitenkin, että hänet armahdettaisiin ja kirje osoittautuisi turhaksi. Kirjeessään hän käy läpi elämäänsä, jotta jos pahin tapahtuisi, saisi hänen ainoa tyttärensä lukea joskus kirjeen. Kirjeen sivuilta nousee vahvasti esille nainen, joka selkeästi eli vääränä aikakautena ja tuli monin tavoin väärinymmärretyksi. Hänen uskonsa kuitenkin niin itseensä kuin valitsemaansa elämäntyyliin oli suhteellisen vankkumaton. Hänen elämä oli täynnä monenlaisia kiehtovia tapahtumia mutta myös kärsimystäkin. Toisaalta hänet tunnettiin myös ihmisenä, joka väritti kertomaansa mielensä mukaan. Joka tapauksessa Mata Hari jäi historiaan varmasti yhtenä tunnetuimmista naisista.

Olen lukenut aikanaan muutaman Paulo Coelhon teoksen ja pitänyt niistä aika paljonkin. Coelhohan tunnetaan usein hyvin filosofisten ja syvällisten tekstien tulkkina. Oman kokemukseni pohjalta väittäisin, että Vakooja ei ole tyypillisintä Coelhoa sillä sen teksti ei ole niin pohdiskelevaa ja elämäntapaopasmaista kuin Coelhon tekstit usein ovat. Vakooja on aika napakka ja kiehtova kurkistus Mata Harin elämän ja viimeisiin hetkiin. Paikoin huomasin kaipaavani tekstiin lisää syvyyttä, kosketuspintaa. Näin ollen voisi sanoa, että jos Coelhon tyyli ei yleensä ole innostanut, ja kiehtova naiskohtalo kiinnostaa, niin kannattaa rohkeasti tarttua Vakoojaan! Itse en tiennyt Mata Harista kuin ihan pintapuolisia seikkoja, mutta Vakoojan innostamana olen nyt pari iltaa ahminut tietoa hänestä netissä. Kirjallisessa mielessä Vakooja ei ollut minulle mikään erityinen helmi, mutta kuitenkin kiinnostava lukukokemus juuri Mata Harin myötä. Vakooja jättää Mata Harin kohtalon kyllä pyörimään mieleen aika voimakkaasti. Aika traagisen kohtalonhan tuo erityinen nainen koki.

Yksi heistä kysyi minulta:
" Jos Jumala antaisi sinulle toisen mahdollisuuden, tekisitkö kaiken toisin? "
Vastasin kyllä, mutta todellisuudessa en tiedä. Tiedän vain, että sydämeni on nyt aavekaupunki, jota asuttavat intohimot, kiihko, yksinäisyys, häpeä, ylpeys, petos, murhe. Enkä kykene pyristelemään niistä eroon silloinkaan, kun itken hiljaa itsesäälin vallassa.