Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

(Like 2010)

"Miten kenestäkään voi tulla sankari, kun kukaan ei tiedä kuolleiden nimiä? Miten maailma voisi itkeä, kun sen silmät ovat ummessa?

Samalla hetkellä kun parikymppinen Maria jättää hektisen Lontoon taakseen aikomuksenaan tehdä muutama kuukausi avustustyötä Afrikassa, ja laskee ensimmäisen kerran jalkansa tuolle punatoimuiselle maaperällä..Samalla hetkellä minä siirryin sieluni siivin tuon hedelmättömän mangopuun oksalle istumaan kuin tarkkailija aitiopaikallaan. Kaikkien julmuuksien ja pohjattoman hädän keskellä voisin sulkea silmäni, mutta en voi. Ros Wynne-Jones tuo kirjassaan "Sade lankeaa" ( suom. Einari Aaltonen, alkuperäinen teos " Something is Going to Fall Like Rain, 2009 ) tuon pienen eteläsudanilaiskylän asukkaat ja kohtalot niin lähelle lukijaa, että melkein tuntee punatomun ihollaan paahtavan auringon alla ja kuulee elämästään taistelevien dinkojen vaikerruksen. Alkaa lukijan tunteet äärilaidoille kuljettava tarina, joka on fiktiota, vaikka se perustuu todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat oikeasti olemassa olevalle sotatoimialueelle. Kirjan henkilöhahmot ovat keksittyjä, mutta kuitenkin lukija tietää, että kaikki nuo kirjan henkilöiden tarinat ja kohtalot ovat sotien runtelemien maiden ahdingossa eläville ihmisille totisinta totta.

Adekin kylä, johon Maria saapuu, on elänyt jo kauan 40-vuotisen sodan tuomassa pelossa ja kamppailee elämästä nälänhädän ja sairauksien keskellä joka päivä. Adekissa ei ole satanut pitkiin aikoihin, niin pitkiin, että kylän pienimmät lapset eivät tiedä sateesta muuten kuin muiden puheista. Marian ensimmäisenä yönä Adekissa tapahtuu jotain, joka vaikuttaa heidän kaikkien tulevaisuuteen. Taivaalta alkaa sataa pommeja. Ensimmäistä kertaa elämässään Maria tietää, mitä pelosta halvaantuminen tarkoittaa maatessaan mudasta ja oljista rakennetussa tukul-majassa. Marian empiessä paniikin keskellä, jäädäkö majaan vai rynnätä ulos, pitkä hahmo astuu majaan ja kantaa Marian sylissään ulos majasta, bunkkerin suuaukolle, jonne ihmisiä virtaa turvaan pommien hävitykseltä ja tuholta. Lopulta pommien ujellus loppuu ja kyläläiset alkavat kiivetä yksitellen bunkkerista ulos. Vielä hetki sitten Maria oli turvallisesti Lontoossa, valmiina avustustyömatkan tuomaan pieneen "hengähdystaukoon" lääkäriopinnoistaan. Bunkkerin suulla seistessään, juuri pommi-iskusta selvinneenä, kontrasti ympäröivään todellisuuteen ennen ja nyt on räikeä.  

" Seisoin paikoillani ja katsoin sinistä kuulakärkikynää, joka törrötti maassa kuin pudonnut ohjus. Tajusin ostaneeni sen viikkoa aikaisemmin Heathrow'n lentokentältä ja hymyilin katsoessani, kuinka tyttö, Bolin sisko, nosti sen maasta ja asensi näppärästi takkuisiin hiuksiinsa. Sitten katsoin lasten kävelevän takaisin suuntaan, josta he olivat tulleet. Täytekynän sininen hattu hohti kirkkaana Atongin lyhyitä ja mattamustia, palmikoituja hiuksia vasten. Pirstoutuneen puun luota lähtiessäni muistin, että olin ainoa lääkäri tuhannen kilometrin säteellä ja ihmiset tarvitsivat hoitoa ja vainajat haudan lepoa."


Tarina kulkee kolmessa aikajaksossa; hetkittäin välähdyksiä Marian lapsuudesta, enimmäkseen Marian aikaa Adekissa, mutta myös nykyhetkessä kun Maria on kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen jo Lontoossa kärsien niin malariasta kuin rajusta posttraumaattisista stressireaktioista.  

"Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. 
Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää."


Pommituksessa tuhoutuneen kiitoradan myötä Marialle selviää, että hän ei ehkä pääsekään Adekista muutaman kuukauden sisällä pois, mutta hän yrittää silti säilyttää reippautensa. Kaiken sen hädän, pelon ja menetyksen keskellä on kuitenkin ajoittain häivähdys huumoriakin, tahatonta arjen komiikkaa. Erityisesti sitä edustaa kirjan edetessä Marian elämään merkityksellisesti vaikuttava komentaja Wol, tuo pitkä, Kalashnikovia kantava mies, joka kulkee pinkissä naisten aamutakissa. 

"Miksi hänellä oli naisten kylpytakki?" kysyin. Sean nauroi.
"Se oli Etelä-Sudanin lähetystaistelijoilta tulleessa paketissa", hän sanoi kuivasti.          
"Komentajalle ei ole selvinnyt, että se on naistenvaate,  eikä kukaan ole katsonut tarpeelliseksi kertoa sitä hänelle." "En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa", sanoin.
"Molempi parempi", Sean sanoi."


Jatkuvien uusien pommitusten ja hyökkäysten pelossa Maria yhdessä kahden muun jo paljon kokeneen avustustyöntekijän Billyn ja Seanin kanssa koittaa tehdä parhaansa, vaikka tehtävä tuntuu usein mahdottomalta. Ihmisiä kuolee päivittäin heidän silmiensä alla nälän ja sairauksien runtelemana. Kauhean todellisuuden keskellä Maria koittaa selvittää myös omaa sisintä sotkuaan, miksi hän alunperin lähti Lontoosta. Mitä hän oikein pakeni vai halusiko hän yrittää elää syöpään kuolleen äitinsä vahvaa Afrikka-unelmaa nyt hänen puolestaan? 

"Kuolema oli arkipäivää Adekissa, mutta minut se valtasi kuin hitaasti vyöryvä, murtuva aalto. Sydämeni särkyi vähitellen ruokintapisteillä. Suru, jonka olin tuonut mukanani Englannista, ei vähentynyt jokapäiväisestä, nujertavsta tragedia-annoksesta, vaan Adekin jatkuvat kärsimykset vain paisuttivat sitä."


Kuukaudet kuluvat ja jollain oudolla tavalla Maria tottuu jatkuvan pelon alla elämiseen ja hieman turtuu, väsyy ympäröivään kuolemaan. Päivittäisten ruokinta- ja lääkintätoimien lomassa hän tutustuu sinnikkääseen Polio-Johniin, runoilijan sielun omaavaan soturiksi aikovaan Boliin, päällikkö Dengin tyttäreen Adeliin, komentaja Woliin ja moneen muuhun kyläläiseen, jotka jättävät jälkensä Marian sydämeen. Erityisesti tuo pommitusten keskellä majasta Marian pelastanut mies, Adekista lähtöjään oleva Michael, "logistiikkavastaava" saa Marian huomion. Mutta juuri kun tuon kaiken kaaoksen keskellä tuntuu olevan ripaus järkeä ja järjestystä, tapahtuu jotain, joka rikkoo kaiken sen järisyttävällä tavalla...

"Sen päivän jälkeen kaikki muuttui. Yhdessä hetkessä, yhtenä kuumana yönä pienen savimajan olkikaton alla pienessä leirissä Afrikan suurimmassa maassa, joka levittäytyi loputtomiin. Se oli pelkkä sydämen lyönti ajan kaikkeudessa, mutta kokonainen elinikä pienessä kylässä unohdetun sodan etulinjassa. Tuota päivää seuranneina pitkinä öinä ei enää istutu nuotiolla, turistu toverillisesti viskipullon äärellä tai parannettu maailmaa, ehkä siksi, 
ettei maailman parantaminen tuntunut enää mahdolliselta."


Wynne-Jones ei päästä lukijaa helpolla, mutta antaa myös välillä sydämen vähän hengähtää, aistia ripauksen toivostakin. Hän tuo Sudanin kauheudet peittelemättä lukijan mieleen, sydämeen ja juuri kun kyyneleet ovat sumentaneet näön melkein kokonaan, hän valaa lukijan sydämeen toivoa, uskoa, näyttämällä kuinka upea taistelijaheimo Dinkot ovat. He elävät keskellä kansanmurhan tragediaa, suurta nälänhätää, mutta silti..silti he tanssivat ja kiittävät jumaliaan joka päivä, niin ilosta kuin surusta. He kiittävät myös niistä asioista, mistä me kiroaisimme. He kiittävät, että saavat olla elossa vielä tänään. Koska kuitenkin, aina on toivoa, edes hiukkasen, kun uusi aamu valkenee.

" Aamunkoitossa on aina toivoa, ajattelin, jopa Afrikassa."

Vaikka kyyneleeni ovat jo kuivuneet, ei sydämeni lakkaa itkemästä. Kiitos Leenan arvostelun tästä kirjasta, tämä kirja ei mennyt minulta ohi. Tiesin jo Leenan upeaa, sydänverellä tehtyä arvostelua lukiessa, että tässä on kirja, jonka kanssa tulen valvomaan yöllä ja jonka vuoksi muistan, miksi lukeminen on yksi elämän suurimpia lahjoja. Tuntuu, ettei mitkään sanat kerro riittävästi siitä tajunnan räjäyttävästä tunteesta, jonka kirja toi. Toisaalta se särki sydämen, koska ikinä enää en voi katsoa sitä vähääkään neutraalisti kuvia uutisissa, joissa kerrotaan noista tragedioista. Toisaalta juuri siksi tämä kirja pitää lukea. Tälläkin hetkellä sadat, tuhannet..sadattuhannet ihmiset elävät sellaisen "arjen" keskellä, mitä Wynne-Jones kuvaa kirjassa ja se ei saa jäädä salaan. Meidän elämässä etuoikeutettujen pitää avata silmämme ja uskaltaa kohdata edes kirjan sivuilta nuo kauheudet. Ne ihmiset siellä kauheuksien keskellä ansaitsevat edes sen. Me sentään saamme illalla painaa päämme pehmeään tyynyyn ja nukahtaa lempeään unohduksen uneen. Sade lankeaa pääsee ehdottomasti tämän vuoden top 3-listalleni, ei epäilystäkään. Heitänkin haasteen teille rakkaat lukijani, lukekaa tämä kirja, uskaltakaa avata silmänne!

Paljastamatta kirjan viimeisiä käänteitä, tahdon kuitenkin muutaman rivin kirjoittaa kirjan lopun tunnelmista. Kirjan loppu antaa varmasti toivoa ja lukijalle vihdoin luvan hengähtää. Kieltämättä kuitenkin kaiken sen reilun kolmen ja puolen sadan sivun jälkeen mikään ratkaisu ei ole oikea, sillä kaikki se sitä ennen koettu on jättänyt jo jälkensä sydämeen. Kai siksi kirjan viimeisiin "käänne" tuntuu ehkä jopa hieman naiivilta kaikessa lohdullisuudessankin. Kuitenkaan se ei missään määrin vähennä tämän kirjan tenhoa! Ja samalla hetkellä kun kirjoitan noin, huomaan kuitenkin ajattelevani, että toisaalta se loppu on juuri noin täydellinen ja korostaa sitä, että kaiken sen hädän ja kurjuuden keskellä voi itää jotain hyvääkin, minkä tajuaa vasta aikanaan. 

"Seisoessani veden liottamassa maassa hedelmättömän mutta yhä elossa sinnittelevän mangopuun juurella minusta tuntuu kuin sydämeni olisi halkeamaisillaan toivosta.."

5/5

Kommentit

  1. Ah!, Susa, miten keksitkään ottaa näin upean lopetuksen: toivon.

    Sinä tarkkailit, mutta minun oli pakko tietysti rynnätä Mariaksi. Kokemus oli raju. Toki tiesin Darfurista, mutta nyt olin itse polttopisteessä, siellä.

    Tämä kirja on tehty särkemään sydämiä, ettei kukaan enää ikinä kysyisi: Mikä ihmeen Darfur?


    Susa, sinun kirjablogisi paras arvostelu - sydän verellä ja silmät kyynelissä, vaan kuitenkin: toivo! Hyvä, sinä♥

    VastaaPoista
  2. Leena, normaalisti minäkin olisin Maria; juoksisin hiukset palaen pienen lapsen vuoksi..Mutta kai jotenkin koin, että tämä on nyt Marian taistelu, ja matka, ei minun. Matka, jossa olisin tarkkailijana mukana, kai niin säilyttäen edes pienen ripauksen sydämen kuorta, joka suojelisi siltä pahimmalta. Vaikka kuitenkin jo alkumetreiltä tiesin, että sydämeni olisi pian kuin avoin haava..

    VastaaPoista
  3. Voi, miten kauniisti ja tunteikkaasti kirjoititkaan tästä kirjasta. Arvosteluasi lukiessa itselleni tuntematon kirja heräsi eloon. Sama kävin Leenan arvion suhteen. Kyyneleet ja kuitenkin toivo kaiken jälkeen kertovat, että tämä kirja on voimakas elämys.

    VastaaPoista
  4. Onpa kaunis arvostelu. Leenan myöskin tavattoman upean arvostelun jälkeen Sade lankeaa on ollut lukulistallani. Toivon, että ehdin lukea sen ihan pian:) Kiitos tästä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)