sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: Port Mortuary
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 398

Avaan suuni suureksi huuhdellakseni pois kurkkuun takertuneen palaneen ja mätänevän ihmisruumiin maun. Tämänpäiväisen työni löyhkä nousee höyryn mukana nenäonteloihini, mädät molekyylit ovat kanssani suihkussa. Harjaan kynnenalusiani pullosta puristamallani antibakteerisaippualla, jolla pesen myös astiat ja desinfioin kenkäni rikospaikoilla, ja harjaan hampaani, ikeneni ja kieleni Listerinellä. Pesen sieraimeni mahdollisimman syvältä, kuuraan ihoni jokaisen neliösentin ja pesen sitten hiukseni, en kerran vaan kahdesti, eikä haju lähde vieläkään. Tuntuu, etten saa itseäni puhtaaksi.

Kuolinsyyntutkija Kay Scarpetta joutuu vihdoin kasvotusten raskaan menneisyyden salaisuutensa kanssa, Patricia Cornwellin kahdeksannessatoista Scarpetta-jännärissä. Scarpetta on viettänyt viimeiset kuusi kuukautta ilmavoimien tukikohdassa Doverissa opetellakseen virtuaalista ruuminavausta. Doverissa olo nostaa vanhoja muistoja pintaan, kun Scarpetta parikymmentä vuotta aikaisemmin aloitteli uraansa pestautumalla ilmavoimiin maksaakseen isot opintovelkansa lääketieteellisen opinnoista. Nuori Scarpetta joutui Etelä-Afrikassa keskelle kauheuksia, jotka eivät jätä häntä vieläkään muistoissa rauhaan. Hän joutui tilanteeseen, josta maksaa henkistä velkaa vieläkin.

Scarpetan siskontytär Lucy sekä  vanha luottoystävä, etsivä Marino tulevat yllättäen hakemaan Scarpettaa tukikohdasta takaisin Massachusetsiin, missä hänen oma laboratiorikeskus CFC sijaitsee. CFC:n kylmiöön tuotut nuoren miehen ruumis on alkanut vuotaa jälkikäteen verta niin rajusti, että hänen epäillään olleen vielä hengissä kylmiöön suljettaessa. Järkyttynyt Scarpetta haluaa heti tutkia, voiko epäily olla totta ja pelkää samalla, että tapaus voi tuhota hänen ja muiden CFC:läisten urat. Pian käy kuitenkin selväksi, että nuori mies on vain jäävuoren huippu. Scarpetan ollessa Doverissa, laitosta on johtanut Scarpetan suojatti, oikeuslääkäri Jack Fielding, mutta nyt Jack on kadonnut ja moni asia CFC:ssä on selvästi hunningolla. Scarpetan puolisolla, Bentonilla on potilaana nuori mies, joka väittää syyllistyneensä järkyttävään pienen pojan tappoon aikaisemmin. Benton tuntuu olevan myös perillä CFC:n tapahtumista enemmän mitä haluaa kertoa Scarpetalle. Hämmentynyt Scarpetta ei tiedä, voiko luottaa enää edes Lucyyn, Marinoon tai jopa Bentoniin. He kaikki tuntuvat salaisevan jotain isoa, josta hän saa vain tiedon murusia. Mitä enemmän Scarpetta noita murusia saa eteensä, sitä selvemmin hän tajuaa, että häntä on vastassa jotain äärimmäisen vaarallista. Selittämättömällä tavalla kuollut nuori mies, Bentonin outo potilastapaus, kadonnut Jack sekä pelottava uusi äärimmilleen kehitetyn nanoteknologian mahdollistama neuroterrorismi, jonka kanssa Scarpetta ensi kertaa joutuu vastatusten. Onko Scarpetta joutunut salaisuuksien ja petosten vaaralliseen verkkoon ilman ulospääsyn mahdollisuutta? Onko hänen kivuliaalla menneisyyden salaisuudella joku yhteys tähän kaikkeen? Keneen hän voi lopulta enää luottaa? Ja kuka hän itse on kaiken tämän keskellä?

Kuolleiden satama ei ole ihan perinteinen Scarpetta-tarina. Toisistaan hyvin irrallaan olevilta vaikuttavat tapahtumat alkavat pikku hiljaa kietoutua yhteen suureen petoksen verkkoon. Armeijan salatut teot, nanoteknologia terrorismin välineenä sekä päähenkilöiden menneisyyden valinnat ja teot luovat tarinan, jossa huomio ei saa hetkeksikään herpaantua muualle. Kuitenkin kaiken keskiössä on nyt voimakkaasti Scarpetta itse, niin hänen menneisyytensä painolastin kuin nykyhetkensä valintojen suhteen. Scarpetta ei pidä siitä, miten epäilevin silmin hänen läheisimmätkin tuntuvat nyt häntä puntaroivan, ja on siksi itsekin heikoilla. Olen lukenut kaikki edeltävätkin Scarpetta-jännärit ja siten koen Scarpetan hyvin läheisenä, tuttuna henkilöhahmona. Kuolleiden satama antaakin mahdollisuuden kurkistaa arvostetun Scarpetan omaan menneisyyden häpeätahraan, mutta toisaalta myös epävarmempaan puoleen Scarpetassa. Vaikka pidin tästä ominaisuudesta kovasti, hapuilin kirjan puolivälissä itse jännäritarinan suhteen. Armeijan kuviot, nanoteknologia sekä todella monesta ensin hyvinkin toisistaan erillään olevista tapahtumista muodostuva juonikuvio meinasivat välillä uuvuttaa. Olisin ehkä kaivannut välillä enemmän sitä perinteisempää, konkreettisella tavalla jännittävämpää juonta, mutta loppua kohden tarina kietoi taas otteeseensa. Toisaalta, tämä on jo Cornwellin kahdeksastoista Scarpetta-jännäri ja väkisinkin mietin, voiko se sama jännite ja ote kantaa loputtomiin? Vielä en kuitenkaan ole valmis tai edes halukas hyvästelemään Scarpettaa, vaan odotan fanin uskollisella hartaudella hänen seuraavaa Scarpetta-tarinaa.

Siinä on syy nanoteknologian lääketieteelliseen käyttöön: sen avulla voi hoitaa sairauksia niin että lääkkeet eivät vaikuta koko elimistöön ja ovat sen ansiosta vähemmän haitallisia. Tässä kuten aina pätee, että kaikkea, mitä voidaan käyttää hyvään, voidaan ilman muuta käyttää myös pahaan.    

3/5

5 kommenttia:

  1. Susa, aavistan nyt, että tämä ei ole parasta Cornwellia...Minullahan on kaikki Scarpetta -kirjat ja olen kirjailijaan varsin perehtynyt.

    Olen niin toivonut, että Cornwell syventäisi henkilöhahmojaan, pitäisi Lucyn melkein poissa ja Marinon enemmän esillä ja mukaan voisi tulla joku aivan uusikin henkilö.


    Valitsen toisen kahdesta dekkarista Näkymättömän sillan jälkeen ja on puhdas sattuma, ettei se ollut tämä. Yhtään Scarpettaa en jätä lukematta, mutta nanoteknolgia ja USAn armeijan kuviot eivät ole minun käsitykseni jännityksestä ja myöskin Lucyyn liittyvä tietokoneteknologia puuduttaa minua. Haluan lihavan Maronen, jolla on suuri sydän ja ruokahalu, haluan Scarpettan täynnä intohimoa italialaiseen ruokaan ja mieheensä ja haluan Bentonin tilalle jännittävämmän aviomiehen, sillä sen Kay olisi ansainnut. Oi, miksi Cornwell ei lue tätä toivomusta!

    VastaaPoista
  2. Leena: Kuten tuossa kirjoittelin, että keskivaiheella olin jo vähän uupunut koko kirjaan, koska tuntui, että tässä oli niin paljon kaikkea sellaista..ei niin kiinnostavaa. Ja tuota tunnetta ei yleensä ole Scarpetan kirjoissa tullut, eli ei minustakaan kyllä ole sitä parhainta Cornwellia tämä.

    Juuri tuota minäkin kaipaisin, sitä kunnon kauheaa jännitystä jonkun karmivan tapauksen myötä, vähemmän teknisten juttujen kuvailuja ja sitä Scarpetan leiskuvaa elämänvimmaa!

    VastaaPoista
  3. Susa, ei ollut vaikea lukea sitä vaikka rivien välistäkin ja toithan sitä myös esille. Ikävää, että tästä on tulossa minulle jo toinen trilleripettymys lyhyellä ajalla. Minä nimittäin oikein säästin Kuolleiden satamaa palkinnoksi itselleni uuratuksesta ja selviytimisestä.

    Minä olen niin epätekninen, että minua eivät kiinnostaa nuo teknologiajutut ja Lucy on niin ärsyttävä. Parasta ovat olleet ne kirjat kun Scarpetta ja Marino ovat olleet vauhdissa;-) Ja sitten muutama tosi hyytävä juttu, joissa Kay on kirjan lopussa ihan nipin napin selvinnyt hengissä.

    Huoh!

    VastaaPoista
  4. Leena: Minua sopivassa määrin kiehtoo nuo teknologiaankin liittyvät jutut ja hienoudet, mutta ehkä tässä kirjassa olisin kaivannut enemmän sitä perinteisempää. Toisaalta Scarpetasta on tullut niin rakas henkilöhahmo, että melkein sama, mitä kirjassa on, kun on aina mukava palata hetkeksi Scarpetan maailmaan ;)

    VastaaPoista
  5. Minä hyvästelin Kay Scarpettan jo jossain seitsemännen-kahdeksannen kirjan tienoilla, samoihin aikoihin kun aloin kyllästyä dekkareihin muutenkin.

    Nyt kiinnostus jännitykseen on alkanut palailla, voisi lukea taas Cornwelliakin, hän oli silloin muinoin mielestäni yksi niistä ihan parhaista!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)