Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari
Kustantaja: Atena 2013
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Sivuja: 270

Tänä aamuna jotakin on eri tavoin, jotakin on nyrjähtänyt sijoiltaan, mutta mitä? En halua ajatella, että minä olen muuttunut. Olen nähnyt liian monta sellaista aamua, herännyt epämiellyttävään tunteeseen, etten ole osa tätä maailmaa enkä koskaan tule olemaan. Siitä ahdistuksesta luulen lopultakin päässeeni. En halua palata samaan. Pystyn ajattelemaan kirkkaasti ja johdonmukaisesti ja väistämään alaspäin viettävän luiskan, jos sellaiseen törmään. Silti jokin on toisin, eri tavoin kuin ennen - aistin maailman erilaisena.

Nainen katsoo parvekkeeltaan näkymää pihassa, ja siinä on jotain perin kummallista: tuttu pihavaahtera on kadonnut. Nimenomaan kadonnut aivan kuin ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Ei kaadettu, revitty juuriltaan. Tilalla on vain tasaista nurmea. Kun vielä naisen kotikadulle ilmestyy valkoinen viiva ja hän saa työresurssitoimistosta omituisen työmääräyksen, jo ennestään erikoinen todellisuus muuttuu vielä erikoisemmaksi. Kontrolloidun, arvaamattomankin ja ennen kaikkea yksinäisen elämän eläminen ovat jättäneet jälkensä naiseen. Rutiininomaisesti hän suorittaa elämäänsä niiden korttien varassa, jotka valvova yhteiskunta itse kullekin aina antaa. Työresurssitoimiston arpomat työpaikat ovat lyhyitä ja usein hyvinkin ennalta-arvaamattomia, mutta tällä kertaa nainen saa kohdalleen todellakin omituisen pestin:

- Tämä on tällainen eilisessä arvonnassa yli jäänyt, juuri kuin sinulle räätälöity, hän sanoo ja liu'uttaa lipun papereita pöydän yli. Silmäni tarttuvat heti kuvaukseen: "Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin." 

Naisella ei ole aavistustakaan, kuinka taidetta tehdään. Kun hän näkee valkoista viivaa maalavan naisen, Ursulan, kypsyy hänellä idea mielessään: ehkä Ursulalla on jonkinlaista käsitystä taiteen tekemisestä. Ursulan seuraan lyöttäytyminen kannattaa, sillä pian nainen huomaa saavansa niin vastauksia taiteen tekemisen monimutkaisuuteen kuin myös uutta sisältöä arkeensa. Hän pakkaa reppunsa ja lähtee Ursulan mukaan kantamaan painavia maaliämpäreitä, pois tutuilta kotikulmilta. Ursula ei kuitenkaan kerro, miksi maalaa viivaa ympäri kaupunkia, eikä nainen halua painostaa vaan luottaa, että kaikki selviää aikanaan. Kuitenkin sitä ennen täytyy hänen kohdata matkansa varrella monenlaisia haasteita, suurimpana kuitenkin oman menneisyyden, muistojen ja nykyhetkenkin kohtaaminen. Ei elämä aina ole ollut sellaista kuin nyt, mutta ovatko hullut unet kaikuja menneisyydestä vaiko vain sekavaa tajunnanvirtaa? Sitä mukaa kun hän Ursulan rinnalla kuljettaa valkoista viivaa läpi kaupungin, kasvaa ymmärrys ympäröivän todellisuuden luonteesta ja siitä, mikä kaiken hulluudenkin keskellä on lopulta olennaisinta.

Olen ottanut tärkeän askeleen. Olen tekemässä jotakin merkityksellistä, jotakin jota en vielä hahmota, mutta silti tarpeellista ja väistämätöntä. Olen rikkonut arjen tavanomaisen turvallisuuden, johon olen tottunut nojautuman. Turvaverkon poistamisen jälkeen on edessä vapaa pudotus.

Anne Leinosen Viivamaalari tarjoilee lukijan verkkokalvoille yhdenlaisen version dystopiasta ja saa siten miettimään, kuinka onnekas nyky-ihminen kuitenkin vielä monella tapaa onkaan. Tietenkään ei onni jakaudu tasan ja liian monia riistetään monin tavoin, mutta yhteiskunnan rakenteet kuitenkin vielä ainakin yrittävät olla hyvä ympäristö ihmiselle elää, antaa ihmisen itse valita. Kirjan kiehtovasta aihepiiristä ja alkuinnostuksestani huolimatta Viivamaalari ei sitten vain ollut ns. minun kirja. Olen nyt toista päivää pyöritellyt mielessäni, mitä kerron lukukokemuksesta, sillä näen kyllä kirjan ansiot selvästi, mutta silti jäin lukijana vähän niinkuin näyteikkunan lasin taakse hölmönä katsomaan, että jaahas. Pidin valtavasti siitä maisemasta, mikä tarinassa näyttäytyy ja koinkin sen vahvasti elokuvallisena, mutta jostain syystä tarina ei oikein lähtenyt lentoon, herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Tietyllä tapaa varmasti esimerkiksi päähenkilön tietty "monotonisuus" on juuri tehokeino kuvastamaan tuon tyyppisen yhteiskunnan valvonnan alla elävän ihmisen mielenlaatua, mutta kuitenkin. Ehkä jotenkin yhtä aikaa tuskastuttavaa ja harmittavaa, että kaikki palikat ovat kasassa, mutta silti ei vain irronnut oikein kummoista lukukokemusta. Ja vaikka loppu hienosti ns. kuroi ympyrän umpeen, antoi tietyllä tapaa palkinnon lukijalle, silti jäin vaille tunnetason kokemusta, jota lukijana kaipaan. Se ei toki tarkoita, että kirja olisi huono, vaan että minä en ollutkaan selvästi oikea lukija kirjalle, näin sen koen. Ilselän Minna on kanssani aika samoilla linjoilla, kun taas Kirjasfäärin Taika sai kirjasta paljon enemmän irti. Siksi kannattaa ehdottomasti lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipide. Parhainta antia kirja tarjosi minulle siinä mielessä, että se sai vahvasti pohtimaan nykyelämän menoa vs. dystopiat ja se jos mikä on kiehtova pohdiskelun kohde.

2/5