Anneli Kanto: Pala palalta pois

Anneli Kanto: Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 247

Minulla on se paha tauti. Niin ne väittivät. Vissiin se sitten totta on, vaikka ei siltä tunnu. Ei kai ne nyt valehtelemaan rupea.

Alzheimerin tauti on usein hämmentävän alun jälkeen, taudin jo edetessä pidemmälle, lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaiselle. Kun Anneli Kannon äiti sairastui Alzheimeriin vuonna 2008, putosi hän kuin mustaan kuiluun, johon niin moni muukin Alzheimeriin sairastuneen läheinen putoaa. Omaishoitajan rooli on raskas ja usein tukea vailla. Kun läheinen sairastuu Alzheimeriin eikä yhteiskunta tue kunnolla, joutuu erityisesti omainen tiukan paikan eteen. Usein tuo muistisairauden rajuin ilmentymä alkaa niin asteittain, että lähellä elävän omaisen on vaikea tajuta todellista tilaa tai ylipäätään hyväksyä sitä, ettei esimerkiksi puolisolla tai vanhemmalla ole kaikki kunnossa. Pikku hiljaa, pala palalta tuon rakkaan läheisen persoona katoaa ja tilalle tulee joku sellainen, jota ei ehkä välittäisi edes tuntea.

Mitä varten minun pitää viimeiset elinvuoteni käyttää kärttyisen ämmän palvelemiseen? Kun yhtään kiitollisuutta ei edes saa. Ei muuta kuin nariset ja haukut päivästä toiseen, vaikka kaikkeni yritän. Mikään ei kelpaa ja kaikki on huonosti. Ei ole kuule tämänikäiselle miehelle helppoa huushollihommat ja pyykit sun muut. Minä olen niin poikki että et uskokaan. Ja nyt on kuule Mirja minun kärsivällisyyteni vieteri loppuun asti venytetty, nyt katkesi. Sinusta on tullut niin pirullisen ilkeä akka, että minä en tuommoista enää jaksa.

Kanto on jakanut teoksensa kolmeen osaan. Ensimmäisessä hän kertoo äitinsä tarinaa astumalla äitinsä mielen sisään kuvitteellisesti. Miten maailma näyttäytyy kun yhtäkkiä ei löydä kaupasta kotiin, kotona tavarat katoaa tai ovestakin lappaa sisään ihan vierasta sakkia? Miten hämmentävää se on, kun omasta mielestä on itse vielä kykenevä huolehtimaan itsestään ja elämisestään, mutta muut väittävät toista? Kanto kuvaa äitinsä "silmin" koskettavasti sitä, miten mieli ikään kuin sammuu vähän kerrassaan. Kuinka ensin unohtuu oman puolison kuolema ja vain ihmettelee makuuhuoneesta kadonnutta toista sänkyä ja lopulta enää tutut sanatkaan eivät löytä tietään ulos asti. Kaikki se tuttu ja turvallinen, muistot ja oma tietoisuus katoavat, pala palalta pois.

Toisessa osassa äänensä saa useampi henkilö, joiden läheinen on sairastunut Alzheimeriin. Kaikki tarinat ovat tosipohjaisia, mutta kuitenkin niin muokattuja ettei henkilöitä ole mahdollisuus tunnistaa. Tarinoissa kertojina ovat niin sairastuneen puoliso, naapuri kuin vaikkapa lapsenlapsi. Pikkupoika -tarinassa mummoaan pelonsekaisin tuntein katsomaan menevä Emmi joutuu kohtaamaan myös muut osastolla olevat vanhukset, joiden käytös on usein hämmentävää. Emmi kiteyttää ajatuksissaan hyvin dementiaosaston luonteen: Dementiaosasto on kuin Liisan ihmemaa kaninkolon takana, vinksahtanut ja outo. Tarinoissa näyttäytyy niin laaja ulottuvuus Alzheimeriin sairastuneen läheisten näkökulmasta, että se vetää melkeinpä sanattomaksi kaikessa rajuudessaan. Kesämökki -tarinassa puolestaan sairastuneen puoliso on itsekin jo iäkäs, mutta sinnikkäästi huolehtii vaimostaan kotona, vaikka vaimon käytös on jo suorastaan mielipuolista. Vaikka tarinoissa korostuu juuri läheisten taakan rankkuus, toki se myös näyttää sen tosiasian, että on tauti kantajalleenkin usein raadollinen, vaikka sen edetessä moni tietynlaiseen suloisen unohduksen pumpuliin ehkä uppoaakin.

Kolmannessa osassa Kanto keskittyy omiin kokemuksiinsa Alzheimeriin sairastuneen naisen tyttärenä. Häpeilemättä hän käy läpi tuntojaan ja kaiken tiivistää ajatus: kun äiti ei ole enää äiti. Miten pitäisi reagoida, kun äiti jonka on koko ikänsä tuntenut tietynlaisena, muuttuukin niin ettei ole kuin varjo entisestään? Mihin on kadonnut se oikea äiti? Niin toisen osan tarinoissa kuin omassakin osuudessaan Kanto tuo esille ihailtavan suoraan sitä rajua tunteiden kirjoja, mitä omaishoitaja varmasti mielessään käy lävitse. Välillä mielen täyttää hurja kaipuu entiseen, välillä väsymyksen keskellä toivoo jopa läheisen kuolemaa, sillä sekin tuntuisi armeliaammalta. Esipuheessaan Kanto kertoo faktoja, että Suomessakin joka päivä melkein 40 ihmistä saa Alzheimer-diagnoosin ja tautia sairastaa noin 80 000 ihmistä. Tämän tiedon valossa voi ajatella, että käytännössä jokaisen ihmisen lähipiirissä on noin 4-5 omaista, joita tauti koskettaa.

Minua on jo pitkään surettanut se, miten huonosti meillä täällä Suomessakin on monen vanhuksen asiat. Kuinka moni joutuu elämään vuodeosastolla sänkynsä vankina vuodesta toiseen tai kuinka moni vanhus odottaa kotonaa, että joku tulisi ja veisi edes vessaan. Sitten kun tähän kaikkeen vielä sisällyttää ajatuksen noin 80 000 Alzheimeriä sairastavasta ja heidän läheisistään, niin kyllähän se vetää hiljaiseksi. Suurin osa meistä ihmisistä elää niin pitkään, että vanhenee ja siten myös nuo muistisairaudet tulevat lähemmäksi. Toisaalta moni ihminen lähipiirissämme vanhenee tai kärsiikin jo esimerkiksi Alzheimeristä. Jo siksi koen Kannon teoksen valtavan tärkeänä puheenvuorona, jonka kuuluisi jokaisen lukea. Ehkä joskus tulevaisuudessa itse huomaa miettivänsä kaupasta tullessaan, että missäköhän se koti sijaitseekaan. Tai ehkä huomaa vanhempansa eräänä päivänä kysyvän, että "kenenkäs tyttöjä se sinä olet?". Taikka sitten jonain päivänä, tuolla tulevaisuudessa, ihmettelet miten puolisosi ei enää muista, kuinka kahvia keitettiin. Ennen kaikkea kehoitan kuitenkin lukemaan kirjan juuri siksi, että tälläkin hetkellä tarinoiden ihmisten arki on todellisuutta tuhansille ja tuhansille ihmisille. Ehkei juuri sinulle, mutta jollekin lähelläsi.

Revin ovenkahvaa, potkin ovea. Ovi pysyy tyynesti kiinni.
  Täti ehtii luokseni, äiti teputtaa perässä.
  - Tämmöiselle suljetulle osastolle oot äitis laittanut. Kai sen tietää, minkä takia. Me lähdetään Ailan kanssa kotiin nyt.
  - Minä lähden tämmöisestä paikasta kotiin tällä pilkulla, äitikin vakuuttaa.
   Sitten hänen ilmeensä valahtaa ja hän kysyy hämmentyneenä:
   - Missäs minä asun?

5/5

Pala palalta pois -teoksen ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Karoliina!

Kirjasta toinen piste Koen 13 kovaa kotimaista-haasteeseen!


Kommentit

  1. Juuri näin ja täydet pisteet: Täysin samaa mieltä.

    Ystäväni aamulla päivitti eilisen vierailunsa äitinsä luokse hoivakotiin. Totta on, että ei vessaan, vaikka kykyä olsi kävellä. Lue rivien välit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä välillä tosiaan kuulee tarinoita tuolta elävästä elämästä hoivakodeista ja miettii, miten arvottomaksi joskus ihmiselämä lopulta yhteiskunnan silmissä käy :(

      Poista
  2. Alzheimer on minusta yksi pelottavimmista sairauksista, niin kuin muistisairaudet ylipäänsäkin. Kenelläkään läheisellä vanhuksella ei onneksi ole ollut sitä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

    Viimeinen sitaatti alkoi melkein itkettää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen opiskeluaikana työskennellyt dementiakodissa ja se oli todellakin aika rankka ja avartava kokemus...

      Poista
  3. Tämä on varmasti vaikuttava ja tärkeä kirja, hienoa että kirjoitit siitä!

    VastaaPoista
  4. Kirja oli upea! Hieno! Loistava! Tarpeellinen! Osaksi Suomessa vanhusten huonosta kohtelusta on tullut erittäin myyvä hybridi. Se antaa luvan olla, ajatella ja toimia itse paremmin, vaikka sekin on usein pelkkää naiiviutta. Julkiset kannanotot tästä asiasta olisi viisasta perustaa hieman laajemmalle pohjalle kuin vaikkapa telkkariohjelmille. On hyvää ja ala-arvoista kohtelua. Omaa oksaa ei kannata sahata eli se tarkoittaa meidän kaikkien omaa vanhenemista. Vastuullisuus edellyttää yhteiskuntapoliittisesti toimivien ratkaisujen esittämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein juuri mietin, miten lyhytnäköistä ja sokeaa päätäntäpolitiikkaa moni harjoittaa, kun itsekkäästi ajattelee ettei esim vanhuspuoli kosketa itseä/omaa elämää ja siten siitä helpompi karsia.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)