Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Kustantaja: Siltala 2015
Sivuja: 368

Erosiko pettyminen loppujen lopuksi paljonkaan pettämisestä?

Helillä ja Justuksella on hulppea talo Tuusulassa. Talo sisustuksineen on rakennettu viimeisen päälle, kuluja säästelemättä, Helin toiveiden mukaan. Kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kaiken pitäisi olla hyvin. Kuitenkin jossain yhteisten suunnitelmien, talon rakentamisen ja kovan velkaantumisen välimaastossa Heli ja Justus kadottavat sen, mikä heidät aikanaan liitti yhteen. Varsinkin Heli näkee ja kokee tuon suuren railon, jonka molemmin puolin he nyt seisovat, mutta Justus ei suostu kuulemaan tai näkemään muuta kuin työnsä ja sen tuomat velvoitteet ja paineet. Heli piirtyy vaimona kuin yhtenä omaisuuden osana hänen verkkokalvoilleen. Samaan aikaan Heli kipuilee yksinäisyyttään ja kulissien tuomaa tyhjyyttä. Helin huolella rakentamat unelmat siitä, millaista elämän pitäisi olla, murentuvat yksi kerrallaan. Lapset ja järkyttävä velkataakka saavat avioeron tuntumaan mahdottomuudelta. Masentunut Heli on kuitenkin jo niin syvällä ahdistuksen syövereissä, että hänen mielensä alkaa kehitellä toisia tapoja päästä ahdingosta pois.

Botuliinia saa aikaan kotikeittiössä makuuttamalla tyhjiöpakattua kalaa tai lihaa huoneenlämmössä. Myrkky on petollista, sillä sitä ei pysty haistamaan tai maistamaan. 
Esteettisessä kirurgiassa sitä käytetään ruiskeina siloittamaan juonteita. Jos botuliinia pistää väärään kohtaan, silmäluomet jäävät lerpattamaan ja kasvot saattavat halvaantua kuukausiksi. Kaiken lisäksi siihen voi kuolla.

Pakkomielteisten ajatusten riivaama Heli pakenee ahdinkoaan lenkille ja eräällä kerralla tutustuu lähellä asuvaan yksinäiseen vanhukseen, Airaan. Airallakin on omat sisäiset arpensa, ja hän ihmettelee tuota tekopirteästi käyttäytyvää oranssilenkkareista naista, joka tarjoaa hänelle apuaan. Jokin selittämätön heitä kuitenkin vetää toistensa puoleen ja Aira antaa Helin auttaa ja häärätä ympärillään. Kerta toisensa jälkeen Heli päätyy Airan ovelle. Omien aaveidensa vaivaama Aira saa lohtua Helin läsnäolosta, sillä juuri kukaan muu ei enää Airan ovelle poikennut. Lapsilla, niillä elävillä, niillä oli omat kiireensä ja murheensa.

Kuvitelmat veivät elävää eteenpäin, kunnes eräänä päivänä huomasi niiden kaikkien jääneen jo taakse. Vaatehuoneiden ja varastojen ovien taakse, nurkkien kätköihin ja pölykerrosten alle. Oli katsottava menneeseen ne nähdäkseen, tulevaisuus edessä oli harhoista paljas. Harhattomuus tuntui tyhjyydeltä. Petokselta, jos totta puhutaan.

Taina Haahdin romaani Mariaanien hauta kertoo vahvaa tarinaa ihmisistä, jotka ovat hukassa niin toisiltaan kuin myös itseltään. Se pureutuu niin syvästi särkyvän mielen sisään, että lukiessa kokee suoranaista jomotusta sydänalassa. Unelma yhteisestä onnesta voi lopulta kääntyä vankilaksi, joka musertaa ihmisen ja syöksee pohjalle saakka. Ihminen hautautuu unelmiensa linnan sortumien alle. Voiko sieltä enää pelastaa kukaan? Haahti kuvaa särkyneen onnen erityisesti Helin näkökulmasta, vaikka toki Justuskin saa äänensä kuuluviin. Justuksen osuudet ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti urakeskeisiä. Justuksen kautta näyttäytyy voimakkaasti työelämän raadollinenkin puoli ja toisaalta se, miten työ voi viedä ihmisen elämästä liian ison osan. Olisin ehkä kaivannut Justuksen osuuksiin hieman enemmän hänen syvempiä ajatuksia avioliittonsa tilasta. Nyt Justus näyttäytyy puolisona lähinnä Helin voimakkaiden pettymysten kautta vetäytyvänä lurjuksena, mutta väkisin miettii, että toki tarinalla on kaksi puolta. Kuitenkin, Helin kokemukset ja ajatukset ovat tarinan voimakkain osa ja tekevät lukukokemuksesta hyvin intensiivisen, puhuttelevan. Sinänsä tarinan sivuhenkilön roolin ottavan Airan oma tarina on myöskin mielenkiintoinen. Airalla on kuitenkin Helin ja Justuksen tarinassakin oma merkittävä osuutensa.

Varsinkin aluksi Haahdin kirjoitustyyli tuntuu iskevän lakoniselta ja siten virkistävän erilaiselta. Lukijana pääsee nopeasti sisälle Helin synkkenevään mielenmaisemaan, elämään tarinaa mukana. En ole lukenut Haahdilta aikaisemmin mitään, mutta ainakin tämä teos vakuutti minut nopeasti. Mariaanien hauta on voimakas kuvaus myös ajasta jossa elämme, siitä, kun kaikki ei mene kuvitelmien mukaan. Haahti esittää kirjassaan monia painavia yhteiskunnallisiakin kysymyksiä joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Miksi rakennamme itselle suorastaan pakkomielteisiä kuvia siitä, millaista elämän pitäisi olla ja miksi uskomme materian tuovan onnea, vai uskommeko? Onko sillä, mitä muut ajattelevat meistä, niin suuri painoarvo, että jopa uhraamme onnemme sen vuoksi ettemme näyttäytyisi muiden silmissä epäonnistujina? Kuinka paljon annamme työelämän viedä itseltämme?
Ihan hurjan hieno ja väkevä lukukokemus kokonaisuudessaan. Varsinkin loppua kohden mennessä läsnä on voimakkaasti psykologinen jännite, kuin kylmä koura kaulan ympärillä, joka lisää otettaan. On suuri nautinto aina sillöin tällöin löytää itselle ihan uusi kirjailija, jonka teos osoittautuu napakympiksi.

Mutta sitten tapahtui jotain ja mä tajusin, ettei se niin mene. Ei elämättömyys johdu siitä että olisi väsynyt. Vaan täsmälleen päinvastoin: väsymys johtuu siitä ettei elä.

Mariaanien haudasta juttua myös blogisisarten Mari A:n ja Annikan blogeissa!