Kustantaja: Wsoy 2017 ( uusi laitos, ensimmäinen 2004)
Alkuteos: I giorni dell'abbandono 2002
Suomentanut: Taru Nyström
Sivuja: 253
Kun kynä oli painanut kipeän jäljen turvonneisiin sormiini ja silmäni sumentuivat liiasta itkemisestä, menin ikkunaan. Tunsin puiston puita repivän tuulen tai toisinaan yön raskaan hiljaisuuden, jota valaisivat vain lehvistön sekaan piiloutuneet katuvalot pylväidensä varassa. Niiden pitkien tuntien aikana olin tuskan vartija, valvoin kuolleiden sanojen tungoksessa.
Olga on ennen kaikkea vaimo ja äiti. Äidin aikoinaan Olgaan iskostama ajatus siitä, että naisen pitää tehdä kaikkensa ollakseen miellyttävä miehensä silmissä, oli muokannut hänestä sellaisen kuin hän on. Viisitoista aviovuotta olivat tehneet hänestä taitavan, tai niin hän ainakin luuli. Kunnes sitten erään huhtikuisen lounaan päätteeksi hänen miehensä ilmoittaa hiljaisten äänten kutsuvan häntä muualle. Kutsuvan jättämään Olgan ja koko perheen, noin vain. Olga ei voi käsittää, miten rauhallista perhe-elämää ja sen tuomia rutiineja aina rakastanut mies yhtäkkiä omaehtoisesti suistaa heidän elämänsä kohti kaaosta. Yhtäkkiä Olga joutuu huolehtimaan kaikesta yksin, niin kodista, lapsista kuin perheen koirasta Otosta. Aluksi Olga ajattelee kyseen olevan kuitenkin vain hetken oikusta, mutta kevään edetessä kesään, ei Mario ole edelleenkään tullut takaisin vaan nauttii uudesta elämäsä nuoren rakastettunsa kanssa. Painostavan helteen vallatessa kaupunkia naapurit pakenevat viileimpiin oloihin samalla kun Olgan sisäinen kiirastuli roihahtaa liekkeihin. Päivä päivältä Olga ajautuu lähemmäs mielen murtumisen synkkiä syövereitä lasten ihmetellessä äidin outoa käyttäytymistä. Oman osansa Olgan hulluudesta saavat niin Otto kuin naapurin vanhempi herra Carrano. Miksi lopulta kotiinsa linnoittautunut Olga alkaa nähdä jo Olgan lapsuudessa hukuttautunutta Napolin naista kotonaan? Kun sukeltaa tarpeeksi syvälle, onko enää mahdollista nousta pintaan?
Lapsi katsoi minua kauhuissaan. Yhtä kauhuissani katsoin itsekin itseäni. Näin naisen, joka seisoi puiston nurmikolla lähellä vanhaa tappokonetta, joka nykyään toimi öisin suojana kaukaisista maista tuleville, toivottomille ihmisolennoilla. En tunnistanut häntä itsekseni. Pelästyin sitä, että hän oli anastanut sydämeni, ja nyt se hakkasi hänen rinnassaan.
Napoli -trilogiallaan Suomessakin läpimurtonsa tehneen Elena Ferranten Hylkäämisen päivät ilmestyi käännöksenä ensimmäisen kerran jo 2004. Jostain syystä se ei vielä tulloin tullut isommin lukijoiden tietoisuuteen. Napoli-trilogia odottaa minulla jo omassa kirjahyllyssä, mutta päätin tarttua ensin tähän vähemmän tunnettuun teokseen. Hylkäämisen päivät ei ole mikään kepeä romaani. Se on suoranainen matka hulluuden porteille, mistä ei välttämättä ole enää paluuta. Eroilmoituksen jälkeen Olga ajautuu muutamassa kuukaudessa niin syvälle särkyvän mielen syövereihin, että lukijanakin paikoin ahdistuu. Ferrante kirjoittaa niin uskottavasti, että se tekee väkevän vaikutuksen. Olgan suru ja raivo näyttäytyvät vuoroveden tavoin ja ajavat häntä tekoihin, joita hän ei normaalisti tekisi. Hulluuden ytimessä on myös kiihkoa, rumuutta.
Hylkäämisen päivät vetää lukemisen aikana ja jälkeenkin tietyllä tapaa hiljaiseksi. Ferrante kirjoittaa niin taitavasti, että lukiessa huomasi väkisinkin tempautuvansa syvälle Olgan mukaan. Hylkäämisen päivät ei ole ihana tarina, mutta onneksi loppuvaiheessa tuo jotain helpotusta kaikkeen ahdistukseen. Olgan tarina on yhtä aikaa rujo, hämmentävä ja juuri siksi niin vaikuttava. Napoli- trilogia on kuulemma hyvin erilaista Ferrantea, mutta odotan kyllä tämän jälkeen vielä suuremmalla mielenkiinnolla sen pariin pääsyä.
Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.
Sijoitan Hylkäämisen päivät Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 28: sanat ovat kirjan nimessä aakkosjärjestyksessä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)