tiistai 15. elokuuta 2017

Arvonnan voittajat


On aika julkistaa jännittävän dekkariarvonnan voittajat! Nimilappusia arvontaan tuli yhteensä 17, kiitos! Ja pikkuväen avustuksella seuraavat kolme nimimerkkiä nousi voittajiksi tässä järjestyksessä:

1. Anna Hänninen
2. Marika
3. Maj

Anna oli maininnut eniten kiinnostavaksi Greben kirjan, Marika Räsynuken ja Maj myöskin Greben kirjan, mutta koska se menee ensimmäiselle, sinulle tulisi sitten Vartija!

Laittakaa tämän viikon aikana minulle jarjellajatunteella (AT) gmail.com yhteystietonne, niin toimitan ne Gummerukselle palkintojen lähettämistä varten!

Minulla onkin tällä hetkellä jälleen dekkari kesken, S.K. Tremaynen Tulilasta luen, ja siitä piakkoin tunnelmia luvassa. Sitten onkin vuorossa ihan älyttömän paljon odottamani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä !!

perjantai 11. elokuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 249

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Nelikymppinen Kerttu on aina ollut se, joka pärjää. Porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä; on työpaikka, mies, kaksi lasta ja ihana talo. Kertun sisimmässä on kuitenkin jo myllertänyt pidempään, kunnes sitten tulee se kuuluisa viimeinen piste. Hän ei enää edes muista, milloin elämästä alkoi kadota värit ja siitä tuli suorittamista, selviytymistä aina uuteen maanantaihin. Tiukasti hän pitää kuitenkin kiinni kulisseista, yrittää viimeiseen asti. Kun on aina ennenkin pärjännyt. Sitten koittaa opettajakollegan eläkkeelle lähdön juhlat ja tapahtuu jotain, joka murtaa Kertun viimeisenkin suojapanssarin.

F32.1 Depressio moderata. Masennus, ahdistus, korostunut itsekontrolli, mahdollinen syömishäiriö. Diagnooseja riittää niin, että puoliso Lasse vitsailee kuinka niistä voisi teettää t-paidan. Kerttua ei jaksa enää naurattaa, sillä hän on jo niin syvällä jossain siellä, minne ei normaali arki enää tavoita. Jossain siellä, missä ei ole naurua tai iloa, on vain pohjaton väsymys ja unikkovihkoon merkityt suunnitelmat, milloin olisi hyvä päivä tappaa itsensä. Kertun sairasloman aikana vetovastuu perheen arjesta siirtyy kokonaan Lasselle Kertun halutessa piiloutua vain viltin sisälle sohvalla ja kadota unien hetkeksi helpottavaan maailmaan. Kun on aina ennen pitänyt ohjat käsissä, kontrollin ja kun se ote sitten lipeää kunnolla, ei voi kuin ajalehtia jossain epävarman ja tuntemattoman välimaastossa.

Kehitin hoitajalle epämääräisen tarinan mahakivuista ja katsoin koko ajan takkiani nykivää Eeliä. Joo, otetaan kaakaota kotona, ei, isi ei ole vielä tullut töistä. Ja hymyä, luontevaa pikaista hymyä, joka vahvisti että ihan tavallisia ja hyvin vähän itsemurha-alttiita tässä oltiin.

Kun Kerttu lopulta luopuu siitä vähästäkin ulkopuolelta tulevasta pakotteesta pärjätä, joutuu hän kohtaamaan kaikki ne peikot, jotka ovat vuosia sisimmässä lymyilleet. Puskeneet kohti romahdusta. Psykiatrin vastaanotolla hän alkaa vähän kerrassaan keriä auki pahaa oloaan. Kaikki se, mitä on pidätellyt vuosikaudet, nousee nyt pintaan. Mutta löytääkö Kerttu tien ulos pimeästä, takaisin perheen pariin, takaisin elämään kiinni? Voiko niin pimeän jälkeen tulla enää valoisampaa?

En ollut uskaltanut katsoa syksyllä kirjoittamiani sanoja päiväkirjan alkulehdillä. Mikä tahansa niistä voisi olla liikaa. Mikä vain niistä voisi lävistää lapseni mielen. Ne olivat ihan omaa syytäni.
Minun sanani. Minun oloni. Ja mykkyys, jonka läpi en osannut sukeltaa.


Jonain keväänä herään
on oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani. Rauanjoki on kertonut mediassa itsekin sairastuneensa aikanaan masennukseen ja käyneensä läpi oman pimeän aikansa. Romaani on siis hyvin voimakkaasti omakohtainen ja se näkyykin ja tuntuu kirjaa lukiessa. Jonain keväänä herään on ensinnäkin valtavan tärkeä aiheensa vuoksi. Edelleenkin mielensairauksia pidetään usein itseaiheutettuina, heikkoutena. Tabu, josta onneksi on julkisuudessa alettu vihdoin enemmän puhua. Kuka tahansa voi sairastua elämänsä varrella myös psyykkisesti, ei kukaan meistä nauti jonkinlaista koskemattomuuden suojaa sen suhteen, vaikka moni tuntuu niin ajattelevan. Tärkeän aiheensa lisäksi romaanin sivuilta nousee esiin vahvasti se tunne, että kirjailija on pistänyt romaanissaan itsensä peliin sieluansa myöten, jakanut itsestään kaunokirjallisin keinoin jotain hyvin henkilökohtaista. Se tekee vaikutuksen ja tarina tulee senkin takia todella liki. Rauanjoki jakaa kaunokirjallisin keinoin asian, jonka hän on kokenut itsekin, masennuksen. Kerttu ja Katri tuntuvat lukiessa melkein yhdeltä, vaikka toki lukijana tajuaakin fiktion roolin. Ihailen myös sitä, miten Rauanjoki onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin myös ripauksen huumoria ja toivoa. Hän ei säästele kertoessaan Kertun suulla, miten syvälle masentuneen mieli voikaan ihmisen viedä. Samaan aikaan muu perhe masentuneen ympärillä yrittää elää normaalia arkea ja se luo usein hurjan kontrastin noiden asioiden välille. Lapset hyörivät äidin ympärillä samaan aikaan kun äiti kirjaa muistikirjaansa synkimpiä suunnitelmiaan. Kertun ohella toistakin näkökulmaa asiaan tuovat Lasse ja tytär Inarikin, joskin enemmän objektiivisesti tarkkailtuna. Tämä on hyvä lisä tarinaan, koska se nimenomaan korostaa sitä ristiriitaa, mikä masentuneen maailman ja muun perheen sekä ympäröivien ihmisten välille voi herkästi syntyä. Jopa puolison voi olla vaikea ymmärtää toisen sairastumista tai sen aiheuttamaa mielenmaailmaa. Varsinkin, jos sairastunut on ennen ollut niin pärjäävä.

- Miks täällä aina pitää olla tällainen sotku?
Ääni haastoi, tökki kylkiluihin ja jatkoi ulos tuijottelua. Ei kiinnostanut kääntää päätä ja nähdä sama tunturipöllötupsuinen marimerkkohirviö kuin joka lauantai.

Lassen silmin Rauanjoki osoittaa usein vahvaa itseironiankin taitoa Kerttua tarkkaillessaan. Eihän se ole usein helppoa sairastuneen lähipiirillekään, kun läheinen muuttuu monin tavoin. Jonain keväänä herään on hieno kirja. Se teki lähtemättömän vaikutuksen ja kaikuu sisimmässäni varmasti vielä pitkään. Se pakahdutti, itketti, naurattikin. Se jätti jäljen.

PS: hei vielä on aikaa osallistua jännään dekkariarvontaan!!

perjantai 4. elokuuta 2017

Arvonta jännityksen ystäville


Blogiyhteistyössä Gummeruksen kanssa luvassa olisi mukava arvonta jännityksen ystäville! Arvottavana on kolme jännittävää uutuuskirjaa:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Jussi Adler-Olssen: Vartija
Daniel Cole: Räsynukke

Olen itse lukenut vasta Greben, pidin siitä hurjan paljon! Arvontaan osallistut yksinkertaisesti kommentoimalla tähän postaukseen, mikä kyseisistä dekkareista kiinnostaa sinua eniten. Arvonta-aika on 4.-14.8. Arvon kolme voittajaa, joista arvontajärjestyksessä voittajat saavat valita yhden kolmesta dekkarista itselleen. Dekkarit postitetaan voittajille suoraan Gummerukselta.

Arvontaonnea kaikille!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Gena Showalter: Tiimalasi - jäi kesken

Gena Showalter: Tiimalasi
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Firstlife (2016)
Suomentanut: Hanna Arvonen
Sivuja: 445

Vuosien aikana maailma on jakautunut kahteen ryhmittymään. Niihin, jotka kannattavat Myaridia, ja niihin, jotka kannattavat Troikkaa. Kukaan ei koskaan kannata molempia. Miten he voisivatkaan? Valtapiirit ovat liian perustavanlaatuisesti vastakkaiset - kaikessa!


"Ten" eli Tenley Lockwood on hyvän perheen 17- vuotias amerikkalaistyttö, jonka elämä ei ole todellakaan tavanomaista. Tenleylle tuntemattomasta syystä hänen perheensä on lähettänyt hänet Prynneen, niin sanottuun sisäoppilaitokseen. Ten pitää paikkaa hullujenhuoneena, ja epäilee, että on joutunut sinne koska ei ole niin vain niellyt hänen vanhempiensä hänelle asettamia tulevaisuudensuunnitelmia. Ten on nimittäin lähestymässä tärkeää etappia. 18- vuotta täyttäessään hän kuolee, jättää Ensielämänsä ja astuu Toiselämään. Siellä vallasta ja ihmisten valinnoista kilpailee kaksi voimakasta valtapiirisä; Troikka ja Myriad. Troikka arvostaa Ensielämää siinä missä Ikielämääkin ja uskoo kohtalon olevan myytti, ja että ihmisen Toiskuollessa, hän pääsee lepoon. Myaridi puolestaan näkee Ensielämän vasta alkuna ja uskoo, että Ikielämässä kuoltuaan ihmisen sielu palaa takaisin. Hyvin pian Ten huomaa olevansa pelinappula näiden kahden valtapiirin välisessä taistossa, jossa jokainen henki on tärkeä. Ten ei kuitenkaan ole mikään tahdoton sielu, jota voi ohjailla miten vain. Hänen kipakka luonteensa ja vahva selviytymisvietti tekevät hänestä kovan vastuksen.

Gena Showalterin Tiimalasi aloittaa Everlife-sarjan. Kun näin kirjan kannen, kiinnostuin heti. Luen todella vähän dystopioita, vaikka ne kiinnostavat minua erittäin paljon. Scifi, fantsu, dystopia. Kaikki nuo ovat yksiä lempigenreistäni leffoissa. Kaikki peruspalikat Showalterin kirjoissa tuntuvat heti kärkeen aika kutkuttavan kiinnostavalta. Kuolema on vain uuden ajan alku... Kahtiajakautunut maailma ja ihmiset äärimmäisten valintojen äärellä. Mutta nyt tullaan siihen muttaan. Kuten postauksen otsikko jo kertoo, keskenhän tämä jäi. Luin vajaan 100 sivua ja senkin pätkissä, takellellen, enkä oikein itsekään tiedä, että miksi näin kävi. Jotenkin teksti tuntui paikoin vähän töksähtelevältä. Toisaalta jostain syystä tuli usemman kerran tunne lukiessa, että pitäisi ikään kuin jo kerrata, että mitä tässä oikein tapahtuu. Vaikea sano, onko syy tekstissä & tarinassa vaiko lukijassa. Ehkä tämä olisi vaatinut enemmän keskittymistä ja mitä kaveriltani kuulin, hänelläkin oli ollut alussa tämän kanssa vähän käynnistymisvaikeuksia, mutta sitten oli helpottanut. Yritin kuitenkin kuukauden ajan tämän kanssa muiden kirjojen ohella ja välillä ihan ainoanakin luettavana, mutta ei. Eilen illalla päätin, että koska hylly pursuaa kiinnostavia kirjoja, jätän tämän nyt kesken. Ehkä yritän joskus uudelleen, ehkä en. Aina se ei vain lähde, eikä tarvitsekaan. Maailma on pullollaan kirjoja, ehkä tämä ei ole minun kirjani, mutta varmasti on monen muun.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta





Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret (2015)
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 506 (ennakkokappale)

Verenhaju on niin voimakas ja etova, että olen vähällä perääntyä takaisin ulos, vaikka haju on tullut minulle kovin tutuksi. Rinnassa tuntuva tykytys sen kuin voimistuu. Vaikka olen käynyt lukemattomilla rikospaikoilla ja nähnyt lukemattomia ruumiita, niskakarvani nousevat jostain syystä edelleen pystyyn tapetun ihmisen lähellä. Ehkä olen sisäistänyt, miten äkkiä loppu voi tulla. Miten nopeasti elämänlanka voi katketa.

Keski-ikäinen rikospoliisi Peter Lindgren kohtaa rikospaikalla järkyttävän näyn, joka tuo vahvasti muistoja kymmenen vuoden takaisesta murhasta mieleen. Raa'asti surmatun uhrin pää on irroitettu ja laitettu ruumiin vierelle kuin ilkkumaan vielä viimeisenä elkeenä; siinäs näet miten kävi. Uhri löytyy vaateliikeketjun menestyneen toimitusjohtajan Jesper Orren kotoa, mutta Jesperiä ei löydy mistään. Poliisi ei ole ainoa, joka etsii Jesperiä, sillä Jesperin luotsaaman vaateliikeketjun yhdessä myymälässä työskentelevä Emma Bohman kaipaa Jesperiä myös. Jesper on tovi sitten kihlannut Emman, mutta Jesperin vaatimuksesta Emma ei saa kertoa Jesperistä kenellekään. Jesper haluaa välttää skandaaleja, mutta Emma on väsynyt salailuun. Kun Jesper katoaa, ei Emma voi uskoa Jesperin noin vain kadonneen hänenkin elämästään. Täytyy olla joku järkevä selitys. Päivä päivältä Emman levottomuus kasvaa, kun Jesperistä ei kuulu mitään.

Peter kollegoidensa kanssa puolestaan toteaa, että Jesperin asunnossa tapahtunut murha on niin paljon kymmenen vuoden takaisen murhan kanssa samanlainen, että tekijän täytyy suurella todennäköisyydellä olla sama. Epäilykset luonnollisesti kohdistuvat aluksi kadoksissa olevaan Jesperiin. Peter saa avukseen jo työelämästä poisjättäytyneen profiloijan Hanne Lagerlind-Schönin, jonka kanssa Peterillä on yhteistä menneisyyttä niin ammatillisessa kuin henkilökohtaisessa mielessä. Molemmat yrittävät pitää henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa toisiansa kohtaan sivussa ja keskittyä vihdoin ratkaisemaan kahden raa'an murhan vyyhdin. Hannella on kuitenkin isoja ongelmia henkilökohtaisessa elämässään eikä Peterinkään elämä ole kovin kehuttavissa kantimissa. Mutta niin kauan kuin murhaaja on vapaalla jalalla, voi tulla uusia uhreja. Kuka on Jesperin asunnosta löytynyt nainen ja missä on Jesper?

Toisaalta minuun on juurtunut kumma välinpitämättömyys. Tältäkö tuntuu, kun ei ole mitään menetettävää? Tunteen ytimessä, hirmumyrskyn silmässä, vallitsee eräänlainen rauha. Merkillinen luottamus, joka johtuu siitä, että pahin on jo tapahtunut.


Ruotsalainen kirjailija ja liikkeenjohdon konsultti Camilla Grebe on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa Moskova noir-sarjan. Kun jää pettää alta, on Greben ensidebyytti itsenäisesti. Kirja on parissa vuodessa saavuttanutkin kansainvälisen läpimurron ja ilmestyy nyt suomennoksena ensi viikolla kirjakauppoihin. Yhdessä yhdeksän muun bloggaajan kanssa pääsin mukaan ns. blogi-iskuun, jossa luimme kukin kirjan ennakkokappaleen ja saamme julkaista blogiarvostelumme hieman ennen kirjan julkaisua. Alla olevassa kuvassa on muutkin blogit osoitteineen, kannattaa surffata niihin lukemaan, mitä mieltä muut ovat kirjasta olleet. Itsekin teen saman pian! 
                                                     



Olen jotenkin onnistunut kokonaan ohittamaan Greben kirjoittaman Moskova noir-trilogian. Toki olen sen tiennyt, mutta en ole kokenut isompaa kiinnostusta tarttua kirjasarjaan. Kun jää pettää alta - teoksen  esittelyteksti sytytti kuitenkin niin voimakkaan kiinnostuksen, että lähdin enemmän kuin innolla lukemaan tätä ennakkoon. Psykologiset trillerit ovat niin minun mukavuusaluetta, että on suuri nautinto jos onnistuu löytämään vielä erittäin hyvän sellaisen. Oli senkin puolesta ihana lukea kirjaa, kun siitä ei ollut ehtinyt muodostua vielä minkäänlaisia ennakkokäsityksiä muiden blogijuttujen tai lehtiarvioiden perusteella, kun niitä ei yksinkertaisesti vielä ole.

Grebe ottaa lukijan otteeseensa jo kirjan alkumetreillä. Hän kuljettaa tarinaa sekä Peterin, Emman että Hannan silmin ja jokainen kertoo vuorollaan omaa osuuttaan minä- muodossa. Grebe on panostanut jokaisen kolmen omiin tarioihin ja taustoihin ja huomasin kaikkien kolmen kiehtovan minua aina vuorollaan. Tietyllä tapaa kaikkia kolmea yhdistää se, ettei kenenkään elämä ole ollut tai ole liian helppoa. Hannella on ongelmia muistinsa kanssa ja parisuhde on kaikkea muuta kuin onnellinen. Peter on menettänyt kipinän työtänsä kohtaan ja ex-vaimon kanssa asuva poikakin tuntuu etäiseltä. Emman menneisyys puolestaan on monin paikoin surullinen ja raskas. Kaikilla heillä on omat ristinsä taakkanaan, mutta nyt kaikkien heidän kolmen elämänpolut kohtaavat yllättävinkin tavoin. Kaiken keskellä on menestynyt, kateissa oleva Jesper. Loppujen lopuksi kyse on enemmän kuin elämästä tai kuolemasta. Kysymys on kaikesta siitä, mikä jää siihen väliin. Kysymys on myös rakkaudesta ja siitä, miten pitkälle se meistä itse kutakin voi kuljettaa.

Kun jää pettää alta  on mielestäni hyvin taidokas psykologinen trilleri, jossa on panostettu niin vahvoihin henkilökuviin, äärimmäisen koukuttavaan ja yllätykselliseen juoneen kuin myös kiehtovaan miljööseen. Tapahtumien taustana kulkee koko ajan monien kasvojen Tukholma. Nautin paljon siitä tunteesta, etten etukäteen tiennyt mitä tuleman pitää. En nähnyt juoniokuvion kokonaisuutta liian aikaisin. Psykologinen ote, jonka ympärille tarina monin tavoin kietoutuu, on tässä kirjassa todella vahva. Kirjan juoni on juuri sellainen, josta tekisi mieli luettuaan keskustella jonkun kanssa ja ns. herkutella vielä jälkikäteenkin sen hienouksilla. Kun jää pettää alta on toistaiseksi vahvin tänä vuonna lukemani psykologinen trilleri, kevyesti. Vahva suositus taidokkaan psykologisen jännityksen ystäville! Pakko todeta: hitto, että olikin ovela!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Alice Kuipers: Terveisin äiti
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: Life on the Refrigerator Door (2007)
Suomentanut: Katariina Kaila
Sivuja: 233

Olen yötä Emmalla.

Näytit eilen vähän väsyneeltä. Ethän vaan tee liikaa töitä?

Nähdään huomenna.

Pusuja & haleja,

C

Älä huolehdi, minulla on kyllä avain mukana.


15-vuotias Claire viettää tavallista ikäisensä nuoren neidin elämää samaan aikaan kun hänen äitinsä yrittää luovia yksinhuoltajana työnsä ja kotiarjen aallokossa. Molempien arki on hektistä ja kännyköistä huolimatta he ovat löytäneet kivan tavan kommunikoida kiireenkin keskellä jättämällä pieniä viestejä jääkaapin oveen. Molemmat tuntuvat kaipaavan yhteistä aikaa, mutta usein toiveista huolimatta se jää vain aikeeksi. Kun äiti sairastuu syöpään, he molemmat joutuvat tahoillaan kovan paikan eteen.

Äiti!

Uskomatonta että kerrot minulle tuollaisen asian viestilapulla!

Miten voit? Miten lääkärissä meni? Mitä se tarkoittaa? Pitäisikö minun olla huolissani? 

Onko se vakavaa? Sinähän et KOSKAAN käy lääkärissä...

Minun täytyy mennä lapsenvahdiksi, mutta en viivy myöhään.

Suukkoja ja haleja,

Claire


Lappujen kautta piirtyy kuvaa erityisesti teini-ikäisen maailmasta mutta myös äidin ja tyttären väleistä, vaikkei kovin syvällisiin tasoihin mennäkään. Kuitenkin on oikeastaan aika yllättävää, miten paljon muutaman rivin viesti voikaan kuitenkin sanoa, kun tarkemmin ajattelee. Ja vaikka kirja on tavallaan nopealukuinen, se kuitenkin pakottaa pysähtelemään ja miettimään Clairen ja hänen äitinsä tilanteen vakavuutta.

Claire,

tulin ja luin viestisi ja menin takaovelle ja katsoin sinua pihalla enkä voinut kertoa sinulle.

Miten voisin kertoa, että elämä ei ole niin hyvää kuin sen pitäisi olla? Minä taistelen tätä sairautta vastaan. Taistelen kaikin voimin. Mutta juuri nyt en saa kerätyksi voimia kertoa sinulle kasvotusten,
mitä lääkäri sanoi. Anna anteeksi.

Olen lepäämässä.

Äiti


Terveisin äiti
on englantilaisen Alice Kuipersin ensimmäinen romaani. Ilmestyessään vuonna 2008 käännöksenä, on mennyt minulta ohi, mutta nyt bongasin tämän kirppisreissulla ja mukaanhan se lähti. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa tällaista viestimuotoista romaania. Toisaalta aihepiiri on aika raskas jo teemansa takia minulle, mutta koen tärkeäksi kuitenkin lukea tällaisiakin teoksia, joissa ne elämän kovimmatkin kasvot näyttäytyvät. Kuipers on kirjoittanut kuitenkin kirjan niin, että aiheestaan huolimatta se antaa tilaa hengittää ja ottaa paikoin etäisyyttä. Yllättäväkin puhutteleva lukukokemus kaikkinsensa!

Äiti,

jos haluat jotakin, jätä viesti.

C




Haluaisin voida paremmin.

äiti


perjantai 30. kesäkuuta 2017

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja


                                                      John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
                                                           Kustantaja: Art House 2017
                     Alkuteos: Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Wxercises
                                                              Suomentanut: Urpu Strellman
                                             Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
                                                                              Sivuja: 192

Kiinnostaako kirjoittaminen, mutta et oikein tiedä, mikä tyylilaji olisi sinulle mieleisein? Oletko haaveillut kenties omasta romaanista, mutta et pääse alkua pidemmälle?  John Gillard on koonnut todella tiiviin ja inspiroivan työkalun kirjoittamisesta kiinnostuneille ja haaveileville. Hän on koonnut teokseen 20 merkittävää kirjailijaa ja tiivistänyt näiden kirjailijoiden uran, teokset ja tyylin aina yhteen aukeamaan. Jokaisen kirjailijan oman osion jälkeen on aina muutamia tehtäviä, joissa luova kirjoittaja saa kokeilla kirjoittamisen olennaisia osa-alueita aina henkilöhahmojen, tapahtumapaikkojen ja juonen kehittyelystä erilaisiin kerrontatekniikoihin saakka. Puhutaan ns. sormiharjoituksista, joita kirjassa onkin huimat 70 kappaletta.




Toiset tehtävät ovat hyvin matalankynnyksen tehtäviä, mutta toki kirjoittajasta riippuen osa vaatii jo selkeästi enemmän pureskeltavaa ennenkuin tohtii painaa kynänsä paperiin ja alkaa kirjoittaa. Pidän tästä piirteestä teoksessa todela paljon, sillä se antaa siten haastetta pitkäksi aikaa. Olen nyt itse selaillut kirjaa parisen kuukautta ja tehnyt jo muutaman tehtävänkin, mutta niistä en halua tänne kuvia laitella kuitenkaan ;) Kuten osa ehkä muistaakin, olen yli vuosikymmenen pallotellut mielessäni ajatusta omasta romaanista, ja nyt pikkuhiljaa tohtinut alkaa koota mielessä olevia palasia konkreettisemmaksi. Voi olla, ettei koskaan tule valmista tai voi tullakin, kuka tietää. Gillardin kirja on kuitenkin minulla toiminut hyvänä työvälineenä tässä prosessissa.

Teoksen kirjailijakattaus on vaikuttava:
James Joyce
Virginia Woolf

Frank Kafka
William Faulkner
Ernest Hemingway
Vladimir Nakobow
William S. Burroughs
Iris Vonnegut
Katja Kettu
Gabriel Garcia Margquez
Anja Snellman
Georges Perec
Margaret Atwood
J.M. Coetzee
Peter Carey
Stephen King
Haruki Murakami
Patrick Süskind
Douglas Coupland

Muutama kirjailija on minulle oikeastaan täysin vieras, kuten Carey, Coupland sekä Perec, mutta sitten taas mukana on niin monta lempparia: Woolf, Snellman, Kettu, King. Periaatteessahan kirjailijaosuuksista olisi saanut helpostikin syvällisemmän katsauksen, mutta kun mukana on 20 kirjailijaa ja liuta harjoituksia, ei ehkä vastaisi tarkoitusta tehdä tällaisesta teoksesta 1000-sivuista eeposta. Kirjailijaosuudet tuovat kuitenkin riittävästi esille tietoa kirjailijasta ja antavat jo mielikuvaa tyylilajista.  



Näkisin teoksen erittäin hyvänä osana esimerkiksi äidinkielen opintoja lukiossa tai miksei vaikka tiiviinä tietopakettina kirjallisuudenkin opinnoissa. Ennen kaikkea se on kuitenkin innostava työkalu tällaiselle vielä kirjoittamisesta enemmän haaveilevalle kuin jo kirjoittavalle. Toisaalta voisi olla virkistävääkin tämän myötä kokeilla uusia tyylilajeja sellaisenkin kirjoittajan, joka on aina kirjoittanut vain yhtä tyylilajia. Margaret Atwoodin sanoin:

" Älä koskaan suunnittele tarkkaan. 
Tartu vain toimeen. Hyppää mukaan,
niin kuin hyppäisit veteen uimaan. "

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: In a Dark, Dark Wood 2015
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 363

Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä. 
Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta.
Ja yhtäkkiä minä tiedän.
Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.

Kolmeakymppiä lähestyvä lontoolaiskirjailija Nora on ihan tyytyväinen elämänsä sinkkuna, jolla on arjessaan omat tutut rutiinit. Kun Nora saa kutsun Claren polttareihin, hän joutuu tosisaan miettimään onko kutsu tullut oikealle henkilölle, sillä ainoa hänen tuntemansa Clare on nuoruudenystävä kymmenen vuoden takaa eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen. Ainoa noista ajoista säilynyt ystävä oli Nina, ja kun hänkin oli saanut kutsun, päättää Nora ehkä omaksi yllätyksekseenkin lähteä viikonlopuksi polttareihin metsän siimekseen. Polttarikutsu herättää Norassa vahvoja muistoja nuoruudesta. Muistoja ajoista ja tapahtumista, jotka hän oli päättänyt jättää taakseen, haudata jonnekin syvälle. Saavuttuaan Claren kaason Flon tädin huvilalle, ihmettelee Nora entistä enemmän, mitä hän siellä oikein tekee. Neuroottiselta vaikuttavalla Flolla on kuitenkin vain yksi päämäärä viikonlopulle ja se on saada järjestettyä upea viikonloppu Clarelle, eikä Flo suostu kuuntelemaan mitään mikä uhkaisi tuota päämäärää.

Minä makasin valveilla ja yritin saada unta, mutta mietin sen sijaan illan tapahtumia ja sitä, miksi Clare oli kerännyt ympärilleen täksi viikonlopuksi juuri nämä ihmiset. Halusin pois niin kovasti, että se teki kipeää - ollapa kotona, omassa sängyssä, omien tavaroitten keskellä, jumalaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Nyt laskin tunteja ja kuuntelin Ninan pehmeää tuhinaa sekä talon ja metsän hiljaisuutta sen taustalla.

Outo levottomuus valtaa Noran mieltä. Nora kuitenkin päättää yrittää leikkiä mukana tuota outoa leikkiä, jonka todellista tarkoitusta hän ei tiedä. Ennen kuin polttariviikonloppu on edes lopussa, herää Nora sairaalasta todella huonossa kunnossa, ovella seisoo poliisi vartioimassa, eikä hän muista mitään. Mitä oikein on tapahtunut?

Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren esikoisromaani. Kun Independet kehuu teoksen olevan Vuoden kuumin rikosromaani, odotukset kieltämättä nousevat jo ennen kuin on kääntänyt ensimmäistäkään sivua. Tarina lähtee mielestäni ehkä jopa hieman verkkaisesti liikkeelle ottaen huomioon, että luetaan kuitenkin jännäriä. Ware käyttää aika paljon aikaa ihan vain kuvaamaan Noran ajatuksia siitä, ettei hän ymmärrä, miksi hänet on kutsuttu polttareihin tai minkälaiset hänen välinsä ovat tai eivät ole muihin osallisiin. Genrelle tyypillisesti ei Norasta tai muistakaan kuitenkaan rakenneta mitään vahvaa henkilökuvaa, eikä se liene tarpeenkaan. Huomasin kuitenkin välillä ajattelevani, että milloinka alkaa tapahtua. Ware kuitenkin rakentaa psykologista jännistystä pala kerrallaan ja kun ollaan kirjan puolivälissä, sitä huomaa ahmivansa jo aika intensiivisesti. Ware on rakentanut ihan kelpo juonen, josta hän vähän kerrassaan paljastaa lukijalle asioita ja kirjan loppupuolelle saakka mennäänkin kasvavaa jännitystä rakentaen. Noraan liittyen minua vähän ärsytti muutama seikka, joista en voi tässä kirjoittaa ilman että samalla paljastan juonesta liikaa. Kokonaisuutena Synkän metsän siimeksessä on varsinkin esikoiskirjaksi ihan viihdyttävä ja paikoin oikein kutkuttavankin jännä lukukokemus, jonka parissa vierähtää huomaamatta päivä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 252

Tämän henkilön täytyisi ainoastaan pitää minulle seuraa siihen asti kun alan mennä tajuttomaksi. Tai oikeastaan parasta olisi, että hän odottaisi kunnes kuolen. Ja saa siinä pidempäänkin olla. Kunhan ei missään vaiheessa mene paniikkiin ja ala soitella hätänumeroihin, ei riko lupaustaan. Se vaatii tiettyä asennetta.

Viisikymppisen kirjailijan Anitan syntymäpäiväkutsut saavat kieltämättä erikoisen käänteen, kun hän esittää ystävilleen toiveensa. Elämiseen ja kirjoittamiseen väsynyt Anita haluaa kuolla, mutta ei halua tehdä sitä yksin. Hän haluaa jonkun läheisen seurakseen elämänsä viimeisille hetkille. Ystävät kuittaavat aluksi Anitan toiveen vain hiprakassa olevan synttärisankarin höpötyksinä, kunnes käy selväksi, että Anita on tosissaan. Uusi kirja ei ota syntyäkseen ja jo ennestään masentunut Anita ahdistuu lisää. Kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Anitan mielenmaisemaa eikä keskustelu aiheesta ota kunnolla syntyäkseen. Tai jos ottaa, ei Anitan toive saa ymmärrystä. Lääkärit antavat lisää lääkkeitä ja suosittelevat lepäämään.


Täytyy pysyä liikkeessä. Täytyy mennä ulos kerran päivässä, vaikka ei jaksaisi muuta kuin kiertää talon. Täytyy pitää jonkinlainen rytmi, vaikka kuinka säälittävä. Muuten katoaa.


Jos välillä tulee parempi päivä, Anita on jo oppinut, että se kestää vain hetken. Sitten tulee entistä pimeämpää, sellaista, ettei sieltä tahdo millään löytää valoa kohti. Anitan puoliso Sakke näkee Anitan hädän, mutta on tottunut siihen, että kirjojensa välillä Anita erityisesti velloo syvissä vesissä. Anitan masennuksessa on kuitenkin jotain syvempää kuin pelkkä luovan ihmisen ahdistus. Kun välillä toimii ulospäin normaalisti, tekee töitä ja elää arkeaan, on muiden vaikea välillä nähdä sitä kamppailua, mitä masentunut sisimmässään käy. Masennus ja ahdistus ovat olleet Anitan seuralaisina jo useamman vuosikymmenen. 

Herään siihen, että itken. Avaan silmäni. Edessä levittäytyy loputon päivä, enkä minä jaksa elää sitä. Voin elää minkä tahansa muun päivän, mutta en tätä.

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Valomerkki pureutuu vakavaan aiheeseen, masennukseen ja siihen, kun ei jaksaisi enää elää. Kun haluaisi vain kääriytyä peittonsa sisään ja nukahtaa ikiajoiksi. Härkönen ei ole aikaisemminkaan vältellyt aiheita, jotka yleisesti tunnetaan tabuina. Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin. Kipeisiinkin asioihin liittyy välillä lempeää ironiaa, mustaa huumoria. Varsinkin Anitan ja Vellun välillä käyty dialogi on kaikessa nasevuudessaan usein myös hirtehistä ja saa tirskahtelemaan, vaikka aihepiiri on vakava.

Kirjan alkupuoli keskittyy voimakkaasti käymään läpi Anitan ajatuksia elämän lisäksi myös kirjailijuudesta. Anita käy keskusteluja ystäviensä, kollegoidensa ja tuttujen kanssa. Välillä keskustelut tuntuvat suhteessa tarinaan turhilta, mutta toisaalta niiden merkityksen tajuaa. Ne maalaavat kuvaa masentuneesta ja ahdistuneesta mielestä, joka kuitenkin pullikoi arjen aallokon vaatimuksien keskellä ja yrittää suorittaa ns. normaalia arkea. Härkönen kuvaa tätä ristiriitaisuutta hyvin; välillä menee paremmin, mutta jo seuraava päivä voikin olla se, kun ei meinaa päästä sängystäkään ylös.

Minulla on elämässäni yksi päämäärä. Nukun niin paljon, että Sakke kutsuu minua lempinimellä Unikko. Lapset eivät malta nukkua, koska pelkäävät menettävänsä nukkuessaan jotain mielenkiintoista. Minä en pelkää menettäväni mitään.


Kuten moni teistä tietääkin, Härkönen on ollut yksiä lempikirjailijoistani jo nuoruudestani saakka. Toiset hänen teoksistaan ovat tulleet todella liki, jättäneet polttomerkkinsä sisimpääni, kuten vaikkapa Loppuunkäsitelty. Toiset hänen teoksistaan ovat tarjonneet ihanan tutun ja turvallisen lukukokemuksen, kera naurunpurskahdusten ja välillä jopa hillittömän hekotuksen. Härkösellä on erityinen taito sanoa nasevasti, lempeän ironisesta. Toisaalta tietyissä hänen teoksissaan on niin vahvasti henkilökohtaisuuden tuntu, ettei se voi olla tulematta liki lukijaa, tällaista fania ainakin. Valomerkki tuntuu tällaiselta teokselta. Siinä on niin vahva henkilökohtaisen tarinan tuntu, että unohdin usein lukevani kuitenkin fiktiivistä tarinaa. Toki tarinassa on todellisia elementtejä, joista olen lukenut Härkösen haastatteluissa. On tunne, että kirjailija on antanut tähän romaaniinsa oikeasti itsestään jotain todella intiimiä mielenmaisemaa. Masennus, ahdistus, kuolemantoive ja toisaalta pelko. Ikääkuin sanoen, että asemistamme huolimatta, kaikki me olemme kuolevaisia ja useat meistä kipuilee sisimmässä tavoin, jotka eivät aina välity ulospäin. Kaikille meille tulee valomerkki, ennemmin tai myöhemmin. Mutta se, mitä haluamme tehdä ennen sitä, on paljon meistä itsestämme kiinni.

Kiitos Anna-Leena. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sarah Hazell: Virkkausmallien käsikirja


Sarah Hazell
: Virkkausmallien käsikirja
Kustantaja: Moreeni 2016
Alkuteos: 200 Crochet Stiches - A practical guide with swatches, 
charts and step-by-step instructions (2013)
Suomentanut: Mirkka Santala

Pakko vinkata todella kivasta virkkauskirjasta! Käsitöistä ehkä virkkaaminen on minulle ollut aina se helpoin ja innostavin, vaikka en mikään virtuoosi siinäkään ole. Jostain syystä kuitenkin olen kokenut hankalaksi usein tulkita pelkät sanalliset virkkausohjeet ja olenkin katsellut paljon Youtubesta tutorial-videoita, joissa näytetään konkreettisesti, miten mikäkin silmukka tehdään. Moreenin kustantamassa Virkkausmallien käsikirjassa on 200 virkkausmallia ja kaikista on selkeät ohjeet mallikuvineen! Aluksi käsitellään virkkausta vähän yleisemmin ja näytetään perussilmukat jne. Tämän parempia ja havainnollistavempia ohjeita ei varmaan enää voi olla, ilman, että joku sitten näyttää vierestä kädestä pitäen.



Kirja on täynnä toinen toistaan ihanempia ja kauniimpia malleja, joista tekee mieli alkaa virkata heti vaikka joku kiva kangaskassi kesäksi. Sisällysluettelossa onkin kivasti jokaisesta mallista pieni kuva, joista on näppärä jo valikoida itseä kiinnostavimmat mallit. Pieni visuaalinen ilahduttava seikka on myös se, että malleihin on valittu laaja väriskaala, ettei kaikki mallit ole tylsästi samalla värillä.





 Itsellä häämöttää kesäloma ja yhtenä lomapuuhana olenkin haaveillut lukemisen ohella myös virkata jotain kivaa itselle käytöön. Ehkäpä juuri sen kesäkassin vaikka hauskalla Kohotetut popcornit- kuviolla! Jos virkkaaminen yhtään kiinnostaa ja kaipaat selkeää opasta erilaisiin tyyleihin, suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Toisaalta voisin kuvitella, että tottuneempikin virkkaaja löytää tästä itselle vaihtelua monien mallien joukosta.